Puheenvuoro Pelastetaan Suomen luonto ry:n yleisötilaisuudessa Helsingissä 18.4.2026
Hyvä yleisö, kotimaamme ympäristöstä huolta kantavat
Olen täällä puhumassa siinä ominaisuudessa, että olen toiminut vuosia energia- ja ympäristöalan lainsäätäjänä europarlamentissa ja tehnyt havaintoja niistä ongelmista, joita aihepiiriin liittyy. Näillä havainnoilla yritän perustella, miksi energiaratkaisuista tulee keskustella, ja miksi ne eivät koskaan saisi olla läpihuutojuttuja, joissa me ulkoistamme ongelman vaikkapa niin että joku puolue tai eturyhmä tietää mikä on oikein, tai että markkinat tietävät. Asiat ovat monimutkaisempia eivätkä koskaan mustavalkoisia. Esitän lyhyesti muutaman ajatuksen.
Osa ongelmaa on, että energian käsite on erittäin abstrakti. Olin yhdessä eurovaalikeskustelussa ja kysyin keskustelukumppaneiltani, kolmelta naiselta, jotka kaikki ovat nyt päättäjinä europarlamentissa, mitä energia on. Yksikään ei osannut vastata, pitivät ehkä koko kysymystä outona. Energia ei ole aine, kuten hiili tai öljy; pikemminkin se on kaikkien aineiden abstrakti ominaisuus, kyky saada aikaan muutos maailmassa. Se on kyky tehdä työtä, jouleina mitattu potentiaali.
Tämä kyky muuttaa maailmaa vaihtelee sekä määrältään että laadultaan. Fossiiliset ovat erittäin tiheästi pakattua polttoainetta, samoin ydinvoima, aurinko ja tuuli puolestaan hyvin heikosti valjastettavissa muutokseen. Tätä voi olla vaikea käsittää, koska näemme ympärillämme auringossa ja tuulessa määrällisesti paljon energiaa ja näemme niiden aiheuttamaa muutosta luonnossa. Mutta valjastettuna tuo energia on varsin heikkolaatuista, muun muassa vaihtelevuuden takia. Meitä siis vaivaa eräänlainen energiasokeus.
Päättäjät eivät siksi myöskään ymmärrä nykyisen energiamurroksen ainutlaatuista luonnetta. Ihmiskunnan historia ei nykyisen kaltaista asetelmaa tunne. Ihmiskunta on aina siirtynyt kohti tehokkaampaa ja luotettavampaa energiamuotoa. Nytkin saatamme virheellisesti kuvitella niin. Mutta tällä kertaa muutos on päinvastainen: fossiilisen energian korvaaminen pelkästään uusiutuvilla tarkoittaa siirtymistä energiaan, joka on vähemmän tehokasta ja vähemmän luotettavaa. Uusiutuvien käyttämisen hyöty realisoituu vasta sitten kun varastoinnin ongelma on ratkaistu ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Näin ollen meitä saattaa vaivata saavutetun edun harha. Saatamme kuvitella, että voimme säilyttää kaiken sen hyvinvoinnin, kuten vaikkapa alhaisen lapsikuolleisuuden, käsittämättä että ihmiskunnalla oli tie miten tähän päästiin: luotettava ja edullinen energia.
Kolmas havainto on, että ympäristöliikkeen vahvat kannanotot vuosituhannen vaihteessa tekivät koko energiakysymyksestä erittäin ideologisen, ja tämä ympäristöliikkeen linjaus hallitsi pitkään keskustelua ja politiikkaa, myös EU:n komission sisällä. Niinpä sähkön – ja energiantuotantoon alettiin suhtautua moraalisesti, ja todelliset seurausvaikutukset unohdettiin. Ydinvoima oli pahaa, ja sen kannattaja oli paha ihminen, vaikka ydinvoima oli tehokkain ja ympäristövaikutuksiltaan tuotettuun kilowattituntiin nähden puhtain ja turvallisin sähköntuotantomuoto. Juuri sen kehittäminen ja kuvittaminen laitettiin monen poliittisen lukon taakse, siinä missä monella muulla alueella sai vapaasti mellastaa. Tuulivoima puolestaan oli hyvää, ja ei ollut ollenkaan sopivaa puhua sen melu-, maisema-, välke-, tärinä- ja terveyshaitoista, haitoista eläimille, ei sopinut laskea sen todellisia kustannuksia tai nettovaikutusta sähköverkkoon eikä pohtia sen riippuvuutta uusiutumattomista luonnonvaroista. Kaikesta tästä sai foliohatun leiman.
Juuri siksi, ettei näitä ongelmia sopinut ottaa käsittelyyn, tilanne on edelleen se, että saatoimme jatkaa itsepetosta ja kuvitelmaa uusiutuvien tehokkuudesta ja edullisuudesta. Globaalisti fossiilisen energian osuus maailman primäärienergian kulutuksesta on edelleen yli 80 prosenttia, (viittaan tuoreimpiin energiaraportteihin, esim JP Morganin raporttiin) vaikka uusiutuviin on investoitu biljoonia dollareita ja euroja. Vielä kymmenen vuotta sitten osuus oli noin 85 %, eli lasku on ollut vain muutamia prosenttiyksikköjä. Eli me emme ole saaneet mitään ihmelääkettä kiirehtiessä vihreää siirtymää. Toistaiseksi energiamurrokseen liittyy suuria ongelmia. Osaa voidaan korjata, osa vaivaa meitä pitkään, jos jatkamme tällä tiellä.
Tuon JPMorganin maaliskuussa ilmestyneen energiaraportin tärkein huomio on, että vaikka uusiutuvien suhteellinen osuus kasvaa, fossiilisten polttoaineiden absoluuttinen kulutus (tonneina, tynnyreinä ja kuutioina) on saavuttanut uusia ennätyksiä. Tämä johtuu siitä, että maailman kokonaisenergiankulutus kasvaa nopeammin kuin uusiutuva energia ehtii korvata vanhaa kapasiteettia. Erityisesti Intian ja muiden kehittyvien talouksien kasvu nojaa edelleen vahvasti hiileen ja kaasuun. Siirtymä pois fossiilisista polttoaineista on huomattavasti hitaampaa kuin poliittisissa puheissa on esitetty.
Yksi syy on tekoälyn ja datakeskusten vaikutus sähkön kysyntään. Datakeskusten energiantarve räjähtää, mikä nostaa sähkön hintoja ja asettaa sähköverkkojen vakauden koetukselle. Tämä luo painetta löytää jatkuvaa ja halpaa ”perusvoimaa” (baseload power), jota tuuli- ja aurinkovoima eivät yksin pysty tarjoamaan ilman massiivista ja kallista varastointia.
Ongelmana on myös Kiinan dominanssi: Kiina hallitsee lähes koko uusiutuvan energian toimitusketjua (aurinkopaneelit, akut, kriittiset mineraalit), mikä luo geopoliittisia riskejä länsimaille. Kasvatamme käytännössä riippuvuuttamme Kiinasta, samalla kun se saa tuntuvaa kilpailuetu ilmasto- ja energiapolitiikasta, koska ei itse toimi samoilla ehdoilla. Tuo JP Morganin raportti kritisoi voimakkaasti myös viime vuosikymmeninä harjoitettua ydinvoiman vastaista politiikkaa, esimerkkinä Saksan päätös sulkea ydinvoimalansa. Saksa on joutunut tukeutumaan hiileen ja tuontisähköön (kuten Ranskan ydinvoimaan) korvatakseen puuttuvan kapasiteetin. Raportti pitää tätä ”energia-kokeiluna ilman turvaverkkoa”, joka on heikentänyt Saksan teollista kilpailukykyä. Meidän on varottava, ettemme tee yhtään enempää tällaisia kokeiluita pinnallisen tiedon varassa.
Meidän on edelleen suunnattava voimavaramme kehittämään tehokasta päästötöntä energiaa. Ihmiskunta oli sillä tiellä löytäessään ydinvoiman ja sen tulevat kehityspolut, mutta öljymahtien rahoittama ”ympäristöliike” torppasi sen.
Vuodesta 2007 lähtien, jolloin länsi aloitti energiadieettinsä, Kiinan energiankulutus on kasvanut reilusti yli 50 prosenttia ja sen sähkönkulutus yli 200 prosenttia. Vielä vuonna 2007 Yhdysvallat kulutti 30 prosenttia enemmän sähköä kuin Kiina, mutta Kiinan sähkönkäyttö on nyt 70 prosenttia suurempi kuin Yhdysvalloissa. Lisäksi Kiina on 90-prosenttisesti riippuvainen fossiilisista polttoaineista ja ydinenergiasta, ja vain osa Kiinan näiden polttoaineiden tuottamasta valtavasta rikkaudesta viedään vientiin.
Olen vuosia varoittanut energia- ja ilmastopolitiikkamme vaarantavan Euroopan poliittisen vaikutusvallan. Jos vaarannamme taloutemme pohjan, ei ole kuin ajan kysymys, että vaarannamme kykymme vaikuttaa ihmisoikeuksiin maailmassa.
Vihreän siirtymän tehottomuutta havainnollistaa Saksan Energiakäännös, Energiewende. Satsattiin miljardeja aurinkoon ja tuuleen, ja samalla kasvatettiin riippuvuutta Venäjän maakaasusta. Käytännössä tämänkaltainen vihreä politiikka teki Euroopasta haavoittuvamman.
Kun sota Ukrainassa alkoi, tilanne havahdutti Suomen ja EU:n energiariippuvuuteen Venäjästä. Oli ollut totta kai karhunpalvelus maailmalle ja maailmanrauhalle, että EU rahoitti tuolloin Venäjää yli miljardilla päivässä energiaostoillaan.
Riippuvuus Venäjästä piti katkaista. Se oli oikein. Mutta ratkaisuksi ehdotettiin vihreän siirtymän kiihdyttämistä. Tässä se haaste onkin: Juuri se sisältää ongelman auringon ja tuulen keskeytyvyyden kannalta, ja juuri tämä keskeytyvyys oli lisännyt riippuvuutta venäläisestä energiasta – juuri Saksassa näin voi perustellusti väittää käyneen.
Nyt keskustellaan myös ongelmista, jotka liittyvät suunnitteilla oleviin datakeskuksiin. Tämä keskustelu on arvokasta, ja on hyvä, että se on nyt noussut ajankohtaiseksi myös valtamediassa. On selvää, ettei tässäkään asiassa ole syytä ottaa mustavalkoista asennetta. Yhtä lailla on tärkeää, ettemme kiirehtiessä toistaisi niitä ongelmia, jotka ovat leimanneet tuulivoimarakentamista Suomessa.
Suomalaisten tuulivoimahankkeiden ongelma oli siinä, että kun meillä alettiin rakentaa tuulivoimaa, kaikki hankeosaaminen puuttui. Järjestyksen sanelivat ne, jotka järjestelmästä hyötyivät. Nyt tämä sama uhka on aivan ilmeinen.
Lakia valmisteltaessa ei juuri lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, että menettelyt tuulivoiman luvittamiseksi ja kaavoittamiseksi olivat lapsenkengissä. Nuo menettelyt luotiin vasta osana hankekehitystä. Samoin kaikki rajapinnat yhteiskunnan muiden toimintojen (puolustusvoimat, tieliikenne, meriliikenne, säätutkat, lentoliikenne, teleliikenne, linnustonsuojelu) olivat epäselviä. Näiden vuoksi tuulivoima-alalle on ollut ominaista se, että hankkeet ovat juristi- eikä insinöörivetoisia. Lakiasiantoimistot ovat jopa koko hankkeiden projektipäälliköitä. Tästä on seurannut myös sellainen juristien ylivalta, jonka kansalaiset ovat kokeneet ylikävelynä. Samaten syntyi hankekehittäjien liiketoiminta, jossa ideana on kehittää hanke ja myydä se nopeasti eteenpäin. Koska valtaosa toiminnan edellytyksistä on kuntatason kaavoitusta ja luvitusta, on syntynyt mahdollisuus sille, että hankkeita ei ole edistetty yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta vaan osapuolten nopeaa rikastuttamista varten. Tilannetta on pahentanut se, että kriitikot on leimattu ympäristön vihollisiksi. Aloin saada runsasta palautetta kansalaisilta, jotka kokivat törmäävänsä tuulivoimahankkeissa korruption muuriin.
Koin voimakkaasti, että isänmaani oli suojautumaton siinä kilpajuoksussa, joka syntyi luvitettaville paikoille 2010-luvulla. Veronmaksajien avoin hana alkoi virrata myös ulkomaisille sijoittajille. Tuulivoiman syöttötariffit otettiin käyttöön 2011. Siitä alkoi Euroopan tuottoisin bisnes, jonka hyödyn käyvät käärimässä ikävä kyllä hyvin usein muut kuin suomalaiset. Toivoisin, että me osaisimme joskus panna hintalapun sille.
Veronmaksaja maksoi tuulisähköstä yli kaksi kertaa sähkön markkinahinnan verran. Lopulta sen totesi myös Valtiontalouden tarkastusvirasto keväällä 2017. Siihen tuulitukeen meni yli miljardi, ja koko lailla turhaan. Uusiutuvan energian politiikkamme runsaine tukimuotoineen on ollut virhe. Käytännössä vain kaasulla on voitu tarjota uusiutuvien vaatimaa säätövoimaa, ja se kasvatti suoraan riippuvuutta Venäjästä. Väärin kohdennettu tuki sotki sähkömarkkinat ja hävitti toimivaa energiantuotantoa. Uusiutuvan energian käyttö on jättänyt verkon huonoon tilaan, ja mitä enemmän tuulta ja aurinkoa laitamme verkkoon, sitä huonommaksi se muuttuu. Tilanne muuttuu, jos sattumasähköä voidaan varastoida järkevällä tavalla, mutta toistaiseksi näin ei ole, ja sen iso ongelma on vaadittavan akkuteknologian aiheuttamat ympäristöhaasteet. Siirrämme siis lähinnä ongelmaa eri kohtaan.
En yritä sanoa, ettemmekö tarvitsisi myös tuulivoimaa, mutta markkinaehtoisena ja huolellisesti harkituilla paikoilla.
Datakeskuksiakin varmasti tarvitaan, koska maailma on muutoksessa. Mutta me emme saa heittäytyä taas kerran hyväuskoisiksi muiden johdateltaviksi. Monien arvioiden mukaan hyödyt (erityisesti verotulot, työpaikat ja hukkalämmön kierrätys) voittavat haitat, mutta ainakin se edellyttää viisasta suunnittelua ja hukkalämmön systeemaattista hyödyntämistä kaukolämmössä. Riski on kuitenkin siinä, että hyöty jakautuu epätasaisesti ja sähkön hinta nousee hintapiikkien takia, jos verkkoa ei vahvisteta riittävästi.
Suomessa on tunturiluonto, jonka hiljaisuutta ja koskemattomuutta tullaan kaukaa ihmettelemään. Meillä on maailman kaunein saaristo. On tärkeää, että sitoudumme suojelemaan arvokasta luontoa. Toivon meille viisautta löytämään hyvä tasapaino. On vahinko jos kansakuntana sallimme luontomme pilaamisen ja vielä maksamme siitä kallisti.
