Kun muutama vuosi sitten kirjoitin kirjani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta, tunsin sen olevan raskain kirjoituskokemus ikinä. En millään olisi jaksanut kirjoittaa sitä, koska aihe, ilmastopolitikka, sai minut niin vihaiseksi. Greta Thunberg peräänkuulutti paniikkia, ja aikuiset syöksyivät pää edellä tähän pelkotilaan. Olin suunnattoman väsynyt valheisiin ja liioitteluun ja harhaanjohtamiseen, joka ilmasto- ja energiapolitiikan alueella vallitsee. Samalla koin, että minun on pakko jaksaa perustella lukijoilleni ja äänestäjilleni, miksi tähän aiheeseen voi perin juurin tuskastua ja mistä kaikesta valhe koostuu. Jaksoin väkisin, ja siitä tuli ehkä elämäni tärkein kirja.
Kaikki vakavasti otettavat tutkijat tietävät nimittäin sen, että ilmastotieteen uskottavuutta nakertaa korruptoituminen. Uhkia liioitellaan, jotta saataisiin lisää rahoitusta tutkimukseen. Yliopistolla on perinteisesti naurettu ilmastoalarmisteille. Nämä kuitenkin tuovat rahoitusta sisään, joten asiaan ei ole haluttu puuttua. Vastikään Tampereen yliopisto palkitsi kunniatohtorin arvolla yhden tunnetuimmista ilmastoalarmisteista, Sitran Mari Pantsarin, joka on tullut Twitterissä tunnetuksi siitä, että kun hänen asiavirheitään korjaa, hän blokkaa.
Toisaalta tutkijoidenkin pitäisi käsittää ero lyhyen ja pitkän tähtäimen edun välillä. Lyhyellä tähtäimellä tulee rahaa, kun liioitellaan ja tehdään tutkimuksia poliitikoille ja medialle, jotka puolestaan harrastavat liioittelun liioittelua. Pitkällä tähtäimellä kurjistetaan taloutta, kunnes tullaan siihen pisteeseen, että myös yliopiston rahoitus on vaakalaudalla.
Nyt olemme ihan pelottavan lähellä sitä pistettä. Huonolla ilmastopolitiikalla on vahvistettu Venäjää ja Kiinaa. Satojatuhansia työpaikkoja on ajettu Euroopasta pois ilmastotoimien nimissä. Kysyntään vastataan likaisemmalla tuotannolla EU:n ulkopuolella. Energiapolitiikkaa on tehty idealistiset lasit silmillä ja ohitettu varoitukset siitä, ettei energiajärjestelmää tulisi rakentaa taloudellisen lukutaidottomuuden varaan. Puhumattakaan siitä, että on rakennettu Venäjän varaan. Energianhintaa on nostettu ilmastopolitiikan vuoksi. Olen kirjoittanut satoja bloggauksia aiheesta, ne voi kaikki kaivaa kotisivuiltani. Varoituksille on naurettu vihreissä piireissä.
Ei naureta ehkä ensi talvena. Ehkä tämän kurimuksen ainoa hyvä puoli on se, että vihreä todellisuus paljastuu vihdoin – 30 vuotta liian myöhään. Näin kauan olemme sallineet vihreän ajattelun oikeasti johdattaa politiikkasuuntaamme. Enkä puhu vain pikkupuolueesta. Puhun vihreydestä aatteena, joka on perustaltaan epälooginen ja faktoista irrallaan. Tätä politiikkaa nykyinen hallituksemme tekee puhdasverisesti.
Jokin on todella muuttunut, kun kansa on havahtunut seurauksiin. Nyt käytetään kovaa kieltä. Puhutaan vihreästä ilmastokultista ja ekohysteriasta. Kritiikki on oikeutettua, mutta on syytä pelätä myös ylilyöntejä, joissa tasokas ja asiallinen ympäristöpolitiikka kärsii ilmastoalarmistien aiheuttamasta kyllästymisestä.
Myös Maailman Ilmatieteen järjestön WMO:n johtaja Petteri Taalas näyttää tuskastuneen suomalaiseen ilmasto- ja metsäkeskusteluun. Hänkin muistuttaa, etteivät IPCC:n raporttien tieteellinen osuus tue niitä maailmaloppuskenaarioita, joilla nuorten tulevaisuudenusko on tuhottu. Taalas näkee keskustelussa ilmastofanatismin piirteitä, joita hän vertaa fundamentalismiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja 70-luvun stalinismiin.
Kuluneella viikolla kuultiin pääministerin suusta Lahden torilla yksi paha virhe. Se saattoi jäädä tunteikkaan esiintymisen jalkoihin, mutta ansaitsee kommentin. On todella väärin väittää, että postiluukusta kolahtava korkea sähkölasku olisi nimenomaan Putinin syytä. Taustalla on vastuuton ja huonosti suunniteltu energiapolitiikka, sekä Suomessa että EU:ssa harjoitettu. Hallituksen ei olisi pakko kärjistää ongelmia omilla ratkaisuillaan. Jos esimerkiksi turve olisi saanut pitää roolinsa hitaasti uusiutuvana biomassapolttoaineena, jos kalustoa ei olisi tuhottu, jos vastuullista puun sivuvirtojen energiakäyttöä olisi ymmärretty eikä korkeatasoisista hiilivoimaloista olisi kiirehditty eroon ennen aikojaan ja olisi osin säilytetty hätävarana, jos tuuli- ja aurinkovoiman aiheuttamia keskeytymiskustannuksia olisi sähkömarkkinoilla realistisesti hinnoiteltu sen sijaan että sähkömarkkinoiden on annettu pahasti vääristyä, niin ei tarvitsisi edes puhua aiheesta. Puhumattakaan siitä, että jos vihreällä aatteella ei olisi taisteltu ydinvoimaa vastaan vuosikausia. Ongelmamme ovat omia, ei Putinin. Putin vain päätti hyödyntää naiiviuttamme, meillä ja EU:ssa.
Vihreä naiivius uhkaa nyt maksaa maailmanrauhan.
