Chop chop

10.6.2022

Saudi-Arabiassa Riadhin keskustassa on avara aukio uskonnollisen poliisin eli siveyspoliisin päämajan (Committee for Virtue Promotion and Vice Prevention, hyveiden edistämisen ja paheiden poiskitkennän komitea) edessä. Kävelin kaupungilla asianmukaisesti abayaan, koko vartalon peittävään mustaan kaapuun, pukeutuneena. Pääni oli paljas. Turistinaiset saavat jättää pään peittävän niqabin pois ilman, että paikallinen väki siihen puuttuu. Silti tunsin kummaa levottomuutta kapeilla kauppakujilla länsimaisen diplomaatin kanssa kävellessäni. Katumyyjät katsoivat terävästi, pistävästi – vai kuvittelinko vain? Olinko turvassa? Oli kyllin outoa, että menemiset piti ajoittaa oikein rukoushetkien väliin; muuten olisi saattanut jumittua toimettomana pitkäksi aikaa kauppaan tai liikennejonoon, kun kaikki pysähtyy. Olo rentoutui, kun pääsin avaralle puhtaalle palmujen reunustamalle aukiolle. Diplomaattini sanoi, että tämä ei ole niin kiva tori kuin saatoin kuvitella: kansa on antanut sille nimen Chop chop –aukio. Sille on vuotanut sammioittain verta; sekä julkiset mestaukset että jäsenten katkaisut suoritetaan tuolla aukiolla, joskus myös kivitykset, tiettyinä iltoina kello yhdeksän. Chop chop! Sitten veri huuhdellaan pois ornamenteilla koristeltujen viemäriaukkojen kautta. Joskus päättömät uhrit nostetaan roikkumaan, varoitukseksi. Homman hoitavat uskonnollisen poliisin mestaaja-ammattilaiset, ja ammatti kulkee usein isältä pojalle.

Kotiin tultuani halusin lukea tuosta aukiosta lisää. Silmiini osui karmiva Saudi-Arabian televisiossa näytetty tv-ohjelma, jossa haastateltiin yhtä ammattiteloittajaa, lempeännäköistä perheenisää. Tämä miekkojaan esittelevä könsikäs piti kainalossaan lapsiaan samalla kun kuvasi, miltä tuntuu katkaista kaula tai käsi. Hän luonnehti itseään mitä myötätuntoisimmaksi ihmiseksi, eikä pitänyt päänkatkaisua ongelmana. Miltä tuntui tehdä se ensimmäisen kerran? ”Jokainen on tietysti hieman huolissaan uudessa työpaikassa ja pelkää epäonnistumista.” Studiotoimittajat hymyilivät haastatellessaan: onko teloitettujen joukossa ollut ystäviä, onko naisten ja miesten tappamisessa ero, puudutetaanko katkaistavat elimet? Usean ystävän pää oli tosiaan mennyt poikki, ”mutta jokaisen, joka tekee rikoksen, vastuu on oma.” Onko sillä vaikutusta, joutuuko teloittamaan useampia perätysten? ”Ei ole, Allah olkoon ylistetty.”

Absurdissa haastattelussa omituisinta oli sen häpeilemättömyys. Sitä olisi voinut luulla Sacha Baron Cohenin Borat-tyyppiseksi parodiaksi, mutta aivan ilmeisesti se ei sitä ollut. Se ei myöskään ollut islamilainen versio Handmaid’s tale-dystopiasta. Se kuvasi maailmaa, joka on totta ja joillekin aivan luonnollinen. Vuoden 2019 aikana saudeissa kuolemaantuomittujen luku oli reilusti yli sata, eniten maailmassa Kiinan ja Iranin jälkeen.  Haastateltavana oli ammatistaan ylpeä, arvostettu pyöveli.

Tulee muistaa, että kuolemanrangaistus oli länsimaissakin ennen normi: se seurasi tietyntyyppisistä rikoksista vielä 1700-luvulla. Sota-aikaan kuolemanrangaistusta käytettiin Suomessa vakoojien ja sotakarkureiden kohdalla. Kuolemanrangaistus on edelleen mahdollinen muutamissa länsimaissa. Niistä ei tehdä tv-viihdettä eikä niitä toteuteta julkisesti. Silti niitä on.

Mutta aivan siitäkään ei ole kyse. Kun tälle mestauspaikalle ihmisen saattelee sharia-laki, eletään mielivallan ja toverituomioistuimien aikaa. Seuratessani europarlamentin kiireellisiä ihmisoikeuspäätöslauselmia tekevässä työryhmässä ihmisoikeusrikkomuksia, näin useita järkyttäviä esimerkkejä sharialain tulkinnoista. Kyseessä on varsinainen ihmisoikeuksien musta aukko. Voi esimerkiksi käydä niin, että kuolemantuomion saa raiskattu osapuoli. Moniko silloin uskaltaa raportoida väkisinotosta? Samoin blasfemiasta eli jumalanpilkasta tai terrorismista voi saada kuolemantuomion ilman kunnon näyttöä. Vastapuolen sana saattaa riittää jumalanpilkka-syytöksessä, vaikka kyse olisi bisneskilpailijan pois raivaamisesta. Seksuaaliset vähemmistöt ovat jatkuvasti kuolemanvaarassa tietyissä maissa. Siksi vastustan kuolemantuomiota yksiselitteisesti, aina.

Itseäni kiinnostaa suuresti kysymys, mihin ihminen tottuu ja mitä hän alkaa pitää luonnollisena. Lyhyessä ajassa olemme antautuneet suuriin muutoksiin. Meidän toverituomioistuimemme istuu sosiaalisessa mediassa, ja verenjanomme sammutetaan siellä. Se voi tehdä elämisen lähes yhtä vaikeaksi kuin sharian arvaamattomuudessa. Se on yhtä kaukana harkinnasta ja oikeudesta. Ja siihenkin voi kuolla.

Kun julkaisin pääsiäisenä 2013 seuraavan blogitekstin otsikolla Suosion romahdus, moni lukija oletti ensikappaleissa minun kirjoittavan Heidi Hautalasta, joka juuri tuolloin oli joutunut jättämään ministerintehtävänsä Arctia Shipping –kohun vuoksi. Kun julkaisin saman kirjoituksen uudestaan pääsiäisenä 2016, moni luuli, että kyseessä on Alex Stubb, jonka suosio Kokoomuksen johdossa oli romahtanut. Mutta kyseessä oli eräs toinen henkilö: 

Kuluneella viikolla on seurattu yhteiskunnallista vaikuttajaa ja julkisuuden henkilöä, jonka ura lähti äkilliseen alamäkeen. Viikko ennen kriisiä kukaan ei olisi uskonut, että tuon ihmisen kurssi heilahtaa laidasta laitaan. Edellisenä viikonloppuna hän saapui pääkaupunkiin suosionosoitusten saattelemana. Tulo sai aikaan iloisen kaaoksen. Ihmiset tungeksivat voidakseen koskettaa häntä ja päästä juttusille.

Sitten jokin meni pieleen. Joku mokasi, ja näkökulmasta riippuu, oliko se tyyppi itse, hänen kumppaninsa ja faninsa, vaiko hänen kadehtijansa ja kilpailijansa. Joka tapauksessa sosiaalisessa mediassa homma riistäytyi käsistä täysin. Ihmiset alkoivat kilpailla pilkatakseen häntä osuvimmin. Hyvät kaverit poistivat hänet ystävistään. Myötätuntoisetkin hiljenivät, pelosta tai epämukavuudesta. Luuserin seurassa tulee helposti leimatuksi.

Torstaina hän vielä illasti ystäviensä kanssa ja aavisti pahaa: sanoi viimeisiä sanoja ja pyysi muistamaan tärkeimmät pointit. Yön hän kelasi kohtaloaan, vuoroin toivoi, vuoroin pelkäsi, mutta päätti kestää. Perjantaina hänet tapettiin.

Hän oli osannut ennakoida vaikeuksia ja puhui niistä lähipiirilleen. Ystävät varoittivat, pyysivät miettimään kertaalleen. Mutta hän tiesi mitä teki ja vastasi: “Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman mutta saisi sielullensa vahingon? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?”

Juuri tuon ja samantapaisten ajatustensa kanssa mies joutui suuriin vaikeuksiin.

Olen ennen aina ihmetellyt, miten yhdessä viikossa tuuli voi kääntyä niin perusteellisesti. Olivatko juutalaiset jonkin sortin tunteella reagoivia kuumakalleja, kun käänsivät peukalonsa alas nasaretilaisen suhteen?

Enää en ihmettele. Sosiaalisessa mediassa, Twitterissä ja Facebookissa näkee, miten se tapahtuu kuin myrskynä, joka lyö yli. Se on tykätkää minusta –maailma, jossa hyväksyntä haetaan paheksumalla muita.

Ajatuksen sielun vahingoittumisesta pitäisi järkyttää jokaista poliitikkoa, vallankäyttäjää, kynänkäyttäjää, twitter-kurkoa, pappia ja virkamiestä. Erityisesti siksi, että kysymys ei ole sielun vahingosta vain jossakin kaukaisessa ikuisuudessa vaan jo tässä hetkessä. Rangaistuskin on jo täällä. Järkyttävintä siinä on itsekunnioituksen menettäminen. Sitten on enää vain ajan kysymys, milloin muut sen huomaavat.

Sama mies puhui myös ihmisten tuomitsemisesta ja teilaamisesta. Hän toivoi, että hänen ystävänsä olisivat erityisen pidättyväisiä tässä harrastuksessa – hyvästä syystä. Hän ajatteli heidän omaa etuaan.

“Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan.” ”Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Joka näin sanoi, osoitti tuntevansa hyvin ihmismielen. Ja aivan kuin hän olisi myös nähnyt, miten internet tulee toimimaan. Ei ihmisten tuomitsemiseen tarvittaisi auktoriteetiksi edes taivaallista lakikokoelmaa. Riittävän kauhistuttavaa olisi, kun omat sanomisemme ja tekemisemme pantaisiin rinta rinnan. Hävettäisiin tekojamme, jotka olemme itse ehtineet toisten kohdalla joskus tuomita. Aineistoa riittäisi, sivukaupalla. Minunkin kohdallani.

Miserere mei. (Iltalehti, Uusi Suomi 28.3.2016)

Sosiaalisen median myötä jotakin on kulttuurissamme muuttunut peruuttamattomasti. Olemme joutuneet sanomaan hyvästit tietynlaiselle sivistykselle, sellaiselle, jota kutsuttiin harkinnaksi tai yön yli nukkumiseksi. Kirjapainotaito ja luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen nosti ihmiskunnan huhujen ja juorujen maailmasta painetun sanan maailmaan. Tuohon painettuun sanaan liitettiin harkinta ja luotettavuus. Ei sopinut enää laverrella. Eikä ollut niin kiire, etteikö lehtijuttua voisi kirjoittaa harkiten: oli otettava huomioon, että se ilmestyisi vasta seuraavana päivänä oman tunteen jo laannuttua ja että se jäisi elämään. Eikä ollut sellaista kiirettä, ettei kirjettä olisi voinut kirjoittaa huolellisesti, sillä se tuli perille vasta seuraavalla viikolla. Se mikä minua kummastutti seurakuntanuorena Jeesuksen kohtalosta lukiessani, oli tuo hänen aikalaistensa impulsiivinen maailma. En osannut oikein kuvitella sitä. Nyt osaan. Nyt harkinta on kadonnut ihmisten sosiaalisista suhteista, kun internet ja sähköposti ovat mahdollistaneet välittömän reagoinnin, myös tunnekuohussa kirjoitetut loukkaavat sanat. Olemme nähneet monta nopeaa kohua, jotka ovat johtaneet ihmisen tuhoon huhujen myllerryksessä. Ja tässä maailmassa lastemme ja lastenlastemme pitäisi selvitä.

Winston Churchill sanoi: Valhe on kiertänyt jo puoli maailmaa, ennen kuin totuus on ehtinyt vetää edes housut jalkaansa. Hän kuvasi ihmisluontoa: sellaisia me olemme. Jos hän eläisi nyt, hän luultavasti sanoisi, että valhe on kiertänyt maailman ainakin kahdesti ympäri. Vasta nyt meillä on sellaiset välineet käsissämme, ettei palturia pidätä juuri mikään.

Moni sosiaalisen median käyttäjä on viime aikoina havahtunut siihen, kuinka pelottavan maailman me olemme toisillemme luoneet. Meistä on tullut saalistajia. Lehdet uutisoivat näistä syöksykierteistä, jotka alkavat muutamasta huolimattomasta sanasta Twitterissä, karkaavat viraaliksi somekohuksi, muuttuvat massiiviseksi joukkolynkkaukseksi ja tuon harkitsemattoman hölösuun maalittamiseksi työnantajan suuntaan, potkuiksi töistä, mielenterveyden järkkymiseksi, lopulta kuolemaksi. Sosiaaliseen mediaan tottumaton ei voi kuvitella, mitä se on kun älypuhelin alkaa kunnolla rynkyttää. Eivätkä jo eläkkeellä olevat poliitikot osaa aavistaa, minkä muutoksen sosiaalinen media poliitikon työhön toi.  Jos lapseni lähtisi politiikkaan, kysyisin vakavasti: Oletko varma, että haluat rintamalle? Siellä voi haavoittua loppuiäkseen.

Poliitikko tarvitsee sosiaalista mediaa.  Se voi nostaa hänet ylös ja esiin, mutta se voi hänet myös tuhota. Parhaimmillaan suomalaisella poliitikolla on seuraajia enemmän kuin maakuntalehdellä on lukijoita, joten vastuu täytyykin tunnistaa. Toisaalta ympäristö on kohtuuton, kun perusidea on väijyä virheitä. Twitterissä ei yleensä edes haluta ymmärtää oikein vaan sanoista haetaan mahdollisuutta tulkita viesti pahansuovasti. Jostain aina haetaan se päivittäinen veriannos. Ei ihme, että moni pelkää mokaavansa somessa, eikä tämä pelko koske vain poliitikkoja. Yritysten odotetaan olevan Twitterissä, mutta toisaalta siellä tehty huolimattomuus voi romahduttaa yrityksen maineen ja viedä visertäjältä työpaikan. Ympäristö on armoton, siellä ei saa olla erehtyväinen ihminen. 

Uhriutumisen kulttuuri ja lynkkaamisen anatomia

Sosiaalisessa mediassa on tunnistettava liikennesäännöt, etuajo-oikeus ja väistämisvelvollisuus. Niin sanotuissa Social Justice Warrior–aktivistien piireissä näistä pidetään hyvinkin tarkkaa lukua. Viime aikojen keskustelu somen tiukasta identiteettipolitiikasta on ollut kiinnostava, erityisesti someaktivisti Veikka Lahtisen itsetilitys siitä, miksi hän väsyi olemaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi ja oikean sanankäytön portinvartija.  Olin vaikuttunut hänen Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistusta rehellisestä tilityksestään, jossa hän kuvasi tuon ajattelun henkisen umpikujan koruttomasti.

Vähemmistöjä ei saa ymmärrettävästi moittia, rasismia ja seksismiä ei saa olla. Siitä voi olla samaa mieltä. Mutta ongelma on vahva roolitus. Lähtökohtaisesti Twitterin syyllinen on hyväosainen valkoinen keski-ikäinen mies. Hän on etuoikeutetussa asemassa ja periaatteessa sortaja, ellei siitä selväsanaisesti ja tarkoin sanankääntein sanoudu irti. Lahtinen puhui piilotetusta käyttäytymiskoodista, jonka hän aisti ympärillään. Sen mukaan ihmiset voi jakaa kolmeen eri kategoriaan. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat ns. pyhät sorretut eli ihmiset, jotka korostavat verkossa sortokokemuksiaan. ”Heitä ympäröi pyhyyteen rinnastuva aura, eikä heistä koskaan sanota kriittistä sanaa, vaikka he toimisivat täysin älyttömillä tavoilla.” Toiseen kategoriaan kuuluvat edellä mainittujen pyhien sorrettujen suojelijat, kuten hän itse ja muut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajajat. Kolmas kategoria koostuu sortajista, ”jotka ovat roskaväkeä ja joille saa sanoa mitä vain.”

Lukija tietenkin tajuaa, ettei ole periaatteessa kuin ajan kysymys, kun sorretusta tulee sortaja, jos pelisäännöt ovat nämä. Ja toisaalta, tämä koko tyypitys on sortava, sillä se ei ota huomioon, että etuoikeutettukin voi samaan aikaan olla monella lailla ongelmainen. Ja entä jos ylästatuksen ”sortajaa”, keski-ikäistä valkoista miestä, hakkaa 200 alastatuksen edustajaa, eikö syntyvää kipua summata yhteen? Kun keskustelu painottaa pinnallisia identiteettejä, varsinaiselle argumentaatiolle jää liian vähän tilaa. Tämän Lahtinenkin tajusi ja väsyi. Hän tunnisti sen pelon, joka moniin oli hiipinyt. Entä jos hyvistä tarkoituksista huolimatta ilmaisen asiani väärin ja saan joukkojen vihat niskaani? Hänellä oli pelon ilmapiirille myös hyvä teoria: kun vasemmisto ei ole kyennyt yhteiskunnallisena liikkeenä saavuttamaan tavoitteitaan, se suuntaa ankaruutensa uudelleen. ”Niinpä nettiaktivistit hallitsevat sitä pientä aluetta maailmasta, jota hallita voi, eli omiensa kielenkäyttöä.”

Tällaisesta valmiiksi roolitetusta maailmasta ei ole kovin pitkä matka niin sanottuun matalien odotusten rasismiin. Tyttäreni kysyi kerran ravintolassa, olenko muka koskaan nähnyt, että viini maistamisen jälkeen todella tuomittaisiin kelvottomaksi ja vaadittaisiin uutta. Muistin, että kyllä, Hararessa ollessani europarlamentin lähettämänä vaalitarkkailijana. Joukkomme oli iltapalalla, ja mukana ollut parlamentin valiokuntasihteeri viiniä maistettuaan lähetti sen tylysti pois. Hetken päästä hylkäsi toisenkin pullon. Olin äärimmäisen vaivautunut: valkoinen seurue nöyryyttämässä mustaa tarjoilijaa talon huonosta viinistä. Yritin toppuutella Michaelia, kyllä minulle kelpaisi huonompikin. Michael mulkaisi minua närkästyneenä ja ilme kertoi kaiken. Mikäs käänteinen rasisti ja paternalisti minä oikein olin? Jos viini on pilalla, se on, eikä ihonvärin pitäisi vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Ja jos maan sekasorto alkaa näkyä viinien laadussa, on korkea aika sanoa se.

Someaikana syntynyttä ilmapiiriä kuvaa erinomaisesti Daniel Nylund kirjassaan Uhriutumisen kulttuuri. Nylund on erikoistunut filosofi ja historioitsija René Girardin teoriaan mimeettisestä väkivallasta, ihmisyhteisöjen syntipukeista ja uhraamisesta, ja kirjassaan hän peilaa teoriaa nykypäivään. Ihmiskunnan historia on täynnä uhreja, ja elämäntapamme synnyttää niitä lisää. Ymmärrämme, että uhreja on puolustettava. Mutta tämä on johtanut siihen, että uhriksi ei enää jouduta vaan sellaiseksi hakeudutaan sosiaalisessa mediassa, koska se maksimoi poliittista vaikutusvaltaa juuri Lahtisen kuvaamalla tavalla. Koska uhri on pyhä ja viaton, häntä ei saa kritisoida. Ja juuri hänellä on uhrin asemasta käsin oikeus määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin, ja näin hän voi vaientaa vastustajat. Uhriutumisen hyödyllisyys on johtanut kilpailuun, jossa metsästetään loukkaantumisen aiheita. Nylynd kuvaa intersektionaalisen feminismin pohjalta nousevaa ihmisryhmien kategorista jaottelua sortajiin ja sorrettuihin. ”Jos esimerkiksi olet yläluokkainen ja hyväkuntoinen heteroseksuaalinen ja valkoinen cis-mies, kuulut jo viiteen etuoikeutettuun ryhmään, jonka sortotoimenpiteistä ja rakenteista saatat olla täysin tietämätön. Vaikka samalla määrittelisit itsesi feministiksi, joka ajaa kaikkien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, kannat auttamattomasti hallitsevien luokkien syntejä harteillasi.” Kun sorretun asema nostaa uhrin moraalisesti muiden yläpuolelle, hän käyttää uudenlaista valtaa. Jos hän kokee havaitsevansa ympäristössään mikroaggressioita, hän voi ”triggeröityä” ja vaatia turvatilaa, jossa toisinajattelevien itseilmaisua ei sallita. Näin uhriutumisesta on Nylundin mukaan tullut uusi väkivallan muoto. Mikäli et kuitenkaan löydä itsellesi vähemmistöä, joka turvaisi sinulle uhrin aseman, hyvesignalointiin pääsee käsiksi ”oikeiden ja suosittujen” uhrien suojelijaksi ilmoittautumalla.

Daniel Nylundin kirja on hyvä ja ajankohtainen.  Juuri kun kokonainen ihmisjoukko alkaa teloittaa ja maalittaa toisia somessa, Daniel purkaa aseet osiin ja toteaa ne tärkeän asian perversioksi.

Uskon, että sitä mitä politiikassa nykyään tapahtuu, ei voi erottaa tästä sosiaalisen median jännitteisestä kontekstista. Kaiken kaikkiaan yhdistelmä poliitikko ja sosiaalisen median paineet on jo sellaisenaan ilkeä ongelma, koska yhdistelmä merkitsee eräänlaista panikoivaa hyrrää tai pelokasta ikiliikkujaa. Päättäjät ovat erittäin herkkiä aistimaan kunkin hetken piilotetun käyttäytymiskoodin ja ottamaan sen omakseen. Jos sitä haastaa liikaa, homma on chop chop. 

(Luku kirjasta Ilkeitä ongelmia, Tammi 2020)

Share Button