Keväisessä blogitekstissäni Päätinpä katsella tilastoja, osa I, käsittelin uusiutuvan energian imagoharhaa. En enää muista miksi unohdin julkaista lupaamani aihetta käsittelevän jatko-osan, vaikka sen olin aika lailla valmiiksi laatinut, eli katkaissut ylipitkän bloggauksen kahteen osaan. Ehkäpä elpymisvälinekeskustelu kävi niin kuumana. (No siitäkin jo tiedetään totuus: suomalaispoliitikot valehtelivat itselleen äänestäessään kyllä. Välineestä ei tullut kertaluontoinen.)
Palaan siis tilastojen avaamiin seikkoihin. Aihehan on kipeällä tavalla ajankohtainen, kun kalliit energianhinnat kurittavat koko Eurooppaa. Nyt voidaan puhua jo energiaköyhyydestä, ja se on poliittinen valinta, looginen pitkän kehityksen tulos, ei vain geopolitiikkaa. Sen ideologisia lähtökohtia olen taustoittanut seitsemän vuotta sitten, 2015 tekstissä Kaksi eri koulukuntaa.
Uusiutuvissa tuuli ja aurinko johtavat mielikuviamme, mutta varsinaisen suorituksen takana ovat puuenergia ja vesivoima. Satojen miljardien panostuksesta huolimatta tuulen ja auringon ongelmat liittyvät keskeytymiskustannuksiin: suuret kapasiteetit eivät merkitse suurta tehoa. JPMorganin uusimmasta 2021 energiatilastosta käy ilmi, että tuulen ja auringon osuus kokonaisenergiasta oli 3,6%, kun uusiutuvan osuus ylipäätään oli 13,52%, bioenergian vastatessa valtaosasta siitä.
Ylen dokumentti keväällä 2021 kuvasi toistakin ongelmaa: trendikäs vihreä energia ei ole niin puhdasta kuin mainostetaan. Sähköautot vaativat harvinaisia mineraaleja, samoin tuuliturbiinit ja aurinkokennot. Siinä chileläinen asiantuntija kuvaa kilpailua luonnonvaroista: ”Kansalaisten terveys ja ympäristö ovat sivuseikkoja. Tärkeintä on tuottaa, hinnalla millä hyvänsä. Nämä alueet uhrataan. Ne uhraavat maantieteensä, biologiansa ja väestönsä. Tämä alue uhrataan, jotta joku muu voisi hyötyä. Tästä hyötyvät alueet, joilla on varaa puhtaan energian ylellisyyteen. Ne saavat uusiutuvaa, terveellistä, vihreää energiaa. Jonkun täytyy maksaa hinta.” Ja nyt kun Euroopassa sähkön hinta karkaa korkeuksiin pääosin itse aiheuttamiemme ongelmien, politiikkavalintojen vuoksi, ei edes meillä tunnu niin kivalta kuin aiemmin.
Yksi vihreän teknologian paradokseista liittyy kierrätykseen. Tuuliturbiinien käyttöikä on rajallinen. Sama dokumentti kuvaa kuinka Pohjois-Saksassa maastossa lojuu hylättyjä moottorinlapoja. ”Tällä alueella tapahtuu suuria laittomuuksia. Pelkästään Saksassa pitäisi vuosittain kierrättää jopa 30000 roottorinlapaa. Ne ovat maanneet maastossa kenenkään koskematta. Se ei ole sallittua mutta kukaan ei puutu asiaan. Ilmeisesti laki ei velvoita kyllin sitovasti kierrättämään lapoja. Uusi vihreä teknologia saa kansalaisilta kannatusta mutta mitä jätteille tehdään, sitä ei tiedetä.” Edessä on siis jäteongelma, ja se on pahempi kuin ydinvoiman jäteongelma. Mitä näille tehdään? Sama koskee aurinkopaneelien jätettä, jota tulee tuotettua energiayksikköä kohden 300 kertaa enemmän kuin ydinvoimasta. Kierrätysaste on lähes nolla.
Kaikkein kallein kokeilu siirtyä uusiutuviin ja vähentää riippuvuutta fossiilisista on Saksan Energiewende. Energiakäännös on maksanut yli 500 miljardia euroa, ja viimeisen 30 vuoden aikana näin on vähennetty fossiilisia vain 11,1%, eli 88,5 prosentista 77,4 prosenttiin. Vaikka vähentämisen tahti kiihdytettäisiin kaksinkertaiseksi, vuonna 2050 fossiilisen osuus olisi yhäkin yli puolet, 55%.
Kerron tämän vain havainnollistaakseni, kuinka hitaita energiamurrokset todellisuudessa ovat olleet. Usein toistetut faktat ja oletukset ovat todellisuuden kanssa ristiriidassa. On vaikea löytää tehokkaita ratkaisuja ja saavuttaa todellista edistystä, jos edes perusfaktoja ei tunnusteta. Politiikan pitäisi alkaa niistä, ei fantasioinnista.
