Oletin, että kun äiti on satavuotias ja kuolee, sitä ei itkisi enää niin paljon. Ymmärtäisi olla kiitollinen, että hän pääsi kaipaamaansa lepoon, vailla kipua ja rajoituksia, vailla noloutta kun tuonkin nimen taas unohti tai kysyi kysymyksen, jonka oli juuri kysynyt. Hän tunsi Jeesuksen läheisesti, hän kaipasi jo kotiin, kaikki on hyvin.
Hautajaisissakin kysyin itseltäni ja muilta, voisiko onnellisempaa muistojuhlaa ylipäätään olla. Hän sai pitkän elämän, hän jätti kauniin jäljen, jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa peräti 55. Kerroimme rakkaimpia muistoja äidistä, hänen uskostaan, hänen anteliaisuudestaan, hänen tavastaan rakastaa teoin ja sanoin. Yksi elämä oli tullut valmiiksi ja se oli kantanut paljon hyvää hedelmää. Ohjelmassa oli monta lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten musiikkiesitystä, ja sekin oli koskettava muistutus äidin uskosta. Jo nuorena naisena hän alkoi rukoilla tuleville lapsilleen laulunlahjaa, kun muuten niin loistavassa koulutodistuksessa hän sai ainoan välttävän arvosanan laulusta. Rukouksiin vastattiin juuri niin kuin Jeesus lupasi, kukkuramitoin.
Mutta minä en vain saa kyyneleitä pois päältä. Ne tulevat aivan omaan tahtiinsa, lupaa kysymättä. Oletan että minun pitää vain itkeä, sen kummemmin käsittämättä miksi. Osa minusta nolostelee, että tämä ei ole järkevää ja perusteltua, sain sentään pitää äitini kauan. Osa minusta sanoo, että tämä on järkevintä mahdollista työtä, surutyötä. Jos sitä ei tee, suru muuttuu väsymykseksi tai masennukseksi. Ylipäätään olen alkanut ajatella, että kyyneleet eivät ole koskaan turhia. Niillä on aina jokin viesti.
Äitini syntyi 4.4.1919 ja kuoli 5.5.2019, sadan vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kun hän, ison maalaistalon tytär, menetti oman äitinsä 19-vuotiaana, hänestä tuli yhtäkkiä talon emäntä. Lahjakkaan nuoren koulutushaaveet jäivät siihen. Kun 20 vuoden iässä alkoi talvisota, hänestä tuli käytännössä myös talon isäntä veljien joutuessa rintamalle, ja sinne hän menetti myös rakkaan pikkuveljensä. Ei ihme, että äidillä oli kaksi lapsiaan koskevaa maallista toivetta: kun saisivat käydä koulua, kun saisivat elää rauhassa. Ja sitten se tärkein: kun saisivat tuntea Jeesuksen.
Äitini asui loppuun asti samassa talossa, jossa olin seitsemänvuotiaasta asti asunut. Kun ekaluokkalaisena menin kouluun, äiti heilutti ikkunassa niin kauan, kunnes katosin näköpiiristä. Käännyin aina katsomaan ja varmistamaan, eikä hän koskaan lähtenyt ikkunan luota pois liian aikaisin. Hän ei milloinkaan lopettanut tätä tapaa, vaikka vuodet kuluivat ja kasvoin. Elämäni tärkein ikkuna.
Sain suuren lahjan, kun saatoin viettää äidin viimeisen päivän hänen kanssaan. Meitä oli vuoteen äärellä iso joukko. Lauloimme, halasimme, siunasimme häntä ja kerroimme kuinka ihana äiti hän on ollut. Mutta ilta lähestyi ja aloin kantaa huolta, käykö tässä kuitenkin niin, että meidän on mentävä kotiin ja hän on yksin kuoleman hetkellä. ” Jumalan enkelit, ettekö te voisi jo tulla hakemaan väsyneen palvelijan kotiin,” huokaisin ääneen. ”Jeesus, eikö hopealanka voisi jo katketa, äitihän on valmis”. Muistin, että tuo ilmaus löytyy Saarnaajan kirjasta, kaivoin tekstin esiin ja aloin lukea ääneen lukua 12: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” Siskoni katseli äitiä, ja huomasi, että juuri tuon lauseen aikana hän veti viimeisen henkäyksen.
Nyt kaikki on hyvin. Mutta minä itken ikävääni. Se on rakkauden hinta.
(Kolumni julkaistu Askel-lehdessä heinäkuussa 2019)