Kirkkoherra meni töräyttämään joulusaarnassaan pasuunaansa. ”Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen.”
Siitä syntyi kohu ja kirkkoherraa moitittiin armottomasta puheesta. Ihmeteltiin, miksi jo kastetuille kirkon jäsenille täytyy keskellä korkeinta juhlaa puhua niin kuin he eivät ikinä ennen olisi kuulleetkaan Jeesuksesta?
En voi tietenkään tietää, mitä kaikkea kiista pitää sisällään mutta jos tällaista puhetta yritetään sensuroida kirkossa, kannattaa välttää perusteluissa logiikkavirheitä.
Mielestäni niihin ehdittiin jo haksahtaa. Arvostelijoiden mielestä seurakunnan viestinnän pitää perustua avoimuuteen, jossa ”sallitaan erilaisia hengellisiä tulkintoja uskosta eikä pyritä vain yhteen ainoaan totuuteen, joka olisi kirkkoherran määrittelemää”. Kysymys on kuitenkin, saako kirkkoherra oikeuden edes siihen omaan tulkintaansa? Eikö avoimuuden pitäisi sallia senkin esittämisen?
Kirkollisessa mediassa harjoitetaan usein jakoa konservatiiveihin ja liberaaleihin. On ymmärrettävää, että se on kätevä työkalu kuvata vaikkapa piispaehdokkaiden eroja. Siinä sivussa konservatiivit tulkitaan usein myös fundamentalisteiksi: jääräpäiksi ja jäykkäniskoiksi.
Mielestäni jo tässä tapahtuu eräänlainen hahmotusvirhe. Väitän, että myös liberaali voi olla jyrkkä fundamentalisti. Mitä fundamentalismi siis on?
Fundamentalismi on oma aatteensa, josta on monta eri versiota, kuten vaikkapa kristillinen ja islamilainen – tai vaikkapa ympäristöfundamentalismi, josta minä väitän tietäväni jotain. Tai liberaali suvaitsevaisuusfundamentalismi.
Fundamentalismi on vallanhaluinen, paljon tilaa vievä elämänasenne. Sitä kuvaa parhaiten ilmaisu ”haltuun otettu totuus”. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se.
Se rooli pelottaa minua, ilman muuta. Näen uskon pikemminkin tienä, jolla totuutta etsitään mutta sitä ei omisteta. Uskon kohdetta ei kukaan voi kuvitella ottavansa haltuun – sitä rakastetaan ja kaivataan, mutta sitä – ja sillä – ei hallita. Samasta syystä on parempi olla tuomitsematta toista.
Haltuun otetun totuuden asenne elää ja voi hyvin ilman uskontoakin. Stalin, Lenin, Hitler, Mao, Pol Pot ja pitkä lista muita ovat varmistaneeet sen, että uskonnottoman fundamentalismin merkeissä on tapettu vielä enemmän ihmisiä kuin uskonnon piirissä konsanaan.
Kaikessa muiden puolesta tietämisessä piilee vaara. Parhaita vastalääkkeitä ovat sivistys, koulutus, historiantaju, moniarvoisuus ja avoin dialogi. Suiden sulkeminen, edes suvaitsevaisuuden nimissä tapahtuva, ei asiaa auta.
Haluaisin siis tehdä janan sijasta nelikentän, laittaa vaakasuoralle akselille konservatiivisuuden ja liberaalisuuden, ja pystysuoralle akselille fundamentalismin – ja niin, minkä? Mitä siihen voisi laittaa?
Voisiko fundamentalistin vastakohta olla mystikko? Sain oivalluksen, kun luin ortodoksimunkki Serafimin teosta Vapaus. Häen mukaansa kaikkien uskontojen ja ateismien fundamentalistit ovat huonoja rationalisteja. He ajautuvat umpikujiin, koska eivät näe totuuden mysteeriluonnetta, ja rakentavat siksi näennäisperustuksia ja erottavia muureja niiden varaan. Serafim pitää suvaitsevaisuuden ontologisena perustana mysteeriä: “Erotteluhakuinen ajattelu rajaa mysteerin ja sulkee sen pois. Mysteerilähtöinen ajattelu sen sijaan jää ja jättää avoimeksi. Totuus ei tarvitse ihmisen rakentamia perustuksia, se kestää itsensä varassa.”
Kolumni Sana-lehdessä huhtkuussa 2019
