Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi julkaisen nimikkoluvun kirjastani Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä, Tammi 2019. Rakkaan isäni (1921-2002) muistoksi, hänen, jonka lempilauluja oli Veteraanin iltahuuto.
Syksyn sädehoitojaksolle osui Tuntemattoman sotilaan ensi-ilta. Osasin odottaa elokuvalta paljon, sillä olin saanut seurata sivusta kunnianhimoista tuotantoprosessia: tyttäreni Raakel työskenteli elokuvan roolittajana, tai kuten hän asian ilmaisi, leffan henkilökemistinä. Toinen erityisintressi oli lapsenlapseni Sointu vilahtelemassa Antti Rokan tyttären roolissa. Varsinaiset odotukset liittyivät kuitenkin isääni. Jotenkin uskoin, että tämän elokuvan kautta pääsisin näkemään ja käsittämään hänen maailmaansa – enkä luullakseni pettynyt. Ja jos kolmen tunnin ryske oli aisteille liikaa, uupunut katsoja alkoi aavistella, mitä se olikaan ollut heille, jotka joutuivat kestämään samaa kuukausia ja vuosia.
Elokuva oli hieno, aivan ylivoimaisen vaikuttava verrattuna muihin Tuntemattoman versioihin, vaikka Laineen versiota rakastinkin. Olin lukenut kirjan huolellisesti ja valmistautunut elämykseen. Mikä etuoikeus, että sain nähdä nämä tulkinnat Koskelasta, Rokasta, Vanhalasta, Hietasesta, Lahtisesta ja vaikkapa Sarastiestä. Siinä tulikin luetelluksi muutama huippusuoritus: kiitos Jussi Vatanen, Eero Aho, Hannes Suominen, Aku Hirviniemi, Joonas Saartamo, Matti Ristinen – ja tietenkin Aku Louhimies.
Ja kuten varmaan moni suomalainen, minäkin haikailin, kunpa olisin saanut katsella sitä isäni kanssa, hänen kättään puristaen. Nyt ymmärtäisin niin paljon enemmän siitä, mitä hän oli kokenut rintamalla. Veteraanin iltahuuto oli hänen kohdallaan kuitenkin jo käynyt.
Isäni palveli sotamiehenä jatkosodassa viidennessä jalkaväkirykmentissä: saappaiden alla tömisivät Häsälä, Ihantala, Tali, Villavaara, Patojärvi, Suoju, Suunu, Kontupohja, Maaselkä, Muolaanjärvi, Leipäsuo, Kämärä ja Pyöräsaari. Hän haavoittui Talissa 20-vuotiaana siloposkena, mutta kotiutettiin vasta sodan päätyttyä kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä. Mikä lapsi! Hän ei puhunut kokemuksistaan paljoa, mutta olin kuullut, että haavoittumisen muisto oli ollut varsin traumaattinen: pommituksessa tajunsa menettänyttä oli luultu kuolleeksi ja siirretty ruumisvarastoon, jossa hän heräsi yksin ruumiskasassa.
Vaikka lapsuuteni oli kulunut hänen tuijottaessaan sisäänpäin sotamuistojaan, saimme myöhemmin syvän yhteyden toisiimme. Miten sinne päästiin?
Jokainen tyttö maailmassa ansaitsisi sen tunteen, että saa olla isän pikku prinsessa. Jos sitä onnea ei koe, luultavasti velkoo sitä ympäristöltään, ennen kuin tajuaa mistä kiikastaa. Minä ymmärsin sen vasta vuosikymmenten päästä.
Kun murrosikäisenä kuuntelin ystävieni purkauksia vanhemmistaan, tajusin, että joillakin heistä on hyvät välit isäänsä, joillakin riitaiset, mutta heillä on sentään suhde. Minulla oli kyllä isä, vieläpä varsin komea, mutta havahduin tuohon aikaan, ettei meillä ollut mitään todellista suhdetta toisiimme. Emme juuri koskaan keskustelleet, saati että olisimme halailleet. Vein poissaololappuja ja koulutodistuksia hänen allekirjoitettavakseen, hän pisti nimensä alle, ja siinä se sitten olikin. Tiesin, että hän oli musikaalisista ja hyvin puetuista lapsistaan erittäin ylpeä. Kuulin hänen retostelevan lahjakkuudestamme ja koulutodistuksistamme sotakaverilleen, muuten en olisi sitä tiennytkään. Olin kyllä pienempänä istunut monesti hänen sylissään, mutta se tapahtui vain täyteen ahdetussa pikkuautossa, Simca tonnissa, jonne 7-henkinen perheemme itsensä 1960-luvulla survoi. Vanhin veli ajoi, minä istuin ujona isän sylissä etupenkillä, äiti ja siskot ja toinen veli takapenkillä. Tuntui, että minua 13 ja 10 vuotta vanhemmissa isoveljissäni oli paljon enemmän isää kuin omassa isässäni. Heidän sylissään keikuin ja niskassaan roikuin, heiltä sain kannustuksen, hellyyden ja rohkaisun.
Aloin ihmetellä asiaa. Rakastinko isääni? Kyllä varmaan, mutta en osannut rikkoa sitä puhumattomuuden kehää, joka häntä kotona ympäröi. En ollut ennen huomannut ison perheen iloisen melun keskellä, että isähän on aina hiljaa. Isä asui kyllä meillä, mutta mikään perheenjäsen hän ei ollut. Olin pitänyt sitä normaalina, ja nyt se alkoi vaivata.
Muistan erään lauantai-illan. Olin viisitoista tai kuusitoista. Saunan jälkeen isä istui tapansa mukaan olohuoneessa hämärässä valossa, kuunnellen radiosta lauantain toivottuja, kai muistojaan taas tuijotellen. Omassa huoneessani olin polvillani: Jumala, auta minua, että uskaltaisin lähestyä häntä. Anna jokin keino. Jos isä nyt kuolisi, olisi kauheaa, ettei hän koskaan tiennyt, että oli minulle rakas.
Sitten tajusin, ettei mitään keinoa ole. Ehdottomasti ei ole mitään luontevaa tapaa, ei mitään aasinsiltaa. Jos haluan sanoa hänelle, että rakastan häntä, minun on suostuttava siihen, että se on outoa, kömpelöä ja naurettavaa. Jos odottaisin sopivaa hetkeä, saisin odottaa vuosikaudet.
Niin tein elämäni rohkeimman eleen. Menin olohuoneeseen seisomaan hänen eteensä. Sanoin: Isä, minulla on sinulle asiaa. Minä rakastan sinua. Isä hätkähti: Häh? Eija, mitä sanoit? Tein sen uudelleen ääni vapisten: Isä, rakastan sinua. Hän vastasi hämmentyneenä jotakin sellaista, että niinhän hänkin – mutta en enää jäänyt siihen kuuntelemaan: pakenin huoneeseeni ja itkin helpotuksesta. Nyt se on sanottu.
Jokin muuttui vähitellen. Meillä oli salaisuus. Katsoimme välillä toisiamme silmiin. Oli kuin niistä pienistä eleistä olisi syntymässä silta, jota pitkin voimme pian kulkea. Opimme puhumaan, aloin kysellä kaikenlaista. Isä alkoi kertoa muistoja sodasta ja painajaisistaan, joita hän edelleen näki. Tavallisin oli tämä: venäläinen sotilas lähestyy pistin kädessään, mutta hän ei pääse mihinkään, jalat eivät vain liiku, hän huutaa, mutta suustakaan ei tule ääntä – ja hän herää hiestä märkänä. Silloin en tajunnut lainkaan, kuinka nuoren ihmisen sieluun nämä painajaiset oli vuosikymmeniksi istutettu.
Kun sain lapsia, niin paljon oli jo muuttunut. Nyt isä otti heitä syliin, kömpelösti tosin, vähän yritti mussuttaa ja lirkutella kuin lähes kuka tahansa isoisä. Rakastin sitä mitä näin. Ymmärsin, että saan vastaanottaa sen kaiken myös itselleni. Lapseni kautta hän rakastaa minua omalla ujolla ja kankealla tavallaan. Ja minä osaan ottaa sen vastaan niin, että pieni lapsi sisälläni uskoo sen.
Joskus oikein ihmettelen, miten pitkälle pääsimme puhumattomuuden maailmasta. Lopulta halasimme, juttelimme, vitsailimme. Minulla oli oikea isä! Katsoin elämääni uusin silmin, ja näin, että hän oli rakastanut minua koko ajan; vain yhteinen kieli ja uskallus oli puuttunut. Kun isäni sairastui vakavasti, hän soitti minulle ja itki puhelimessa. Itkimme kumpikin ääneen. Hän tunnusti, että ei tahtoisi kuolla. Hän haluaisi niin nähdä, miten me lapset elämme, mitä me teemme ja miten elämämme jatkuu. Hän sanoi, että rakasti minua.
Isäni sairastuessa olin liikkuvaa elämää elävä viikoittain matkusteleva meppi. Saattaisin helposti käyttää ilmausta kiireistä elämää, mutta on syytä olla sanoissa tarkka. Jos jotain elämäntapaa on kestänyt viisitoista vuotta, ei ole mahdollista, että koko sitä aikaa olisi leimannut kiire – sehän kertoisi huonosta elämänhallinnasta. Kiire on ajalle tehtyä väkivaltaa eikä suinkaan normaalitila.
Joka tapauksessa elämäni oli tiukasti aikataulutettu useaksi vuodeksi eteenpäin, eikä minulla ollut vapauksia olla erityisen spontaani. Otin raskaasti sen, etten muiden sisarusten tavoin kyennyt käymään sairaalassa katsomassa häntä riittävän usein. Tunsin syyllisyyttä asiasta, kunnes tajusin, ettei voi olla niin, etteikö rakkaus löytäisi tietään toisen luo. Rakkaus on luova ja kekseliäs voima, ja aina täytyy olla olemassa jokin keino osoittaa sitä. Innostuin, kun tiesin mitä tekisin. Kirjoittaisin hänelle kirjan! Päästäisin hänet katsomaan maailmaani niin läheltä kuin osaisin. Isäni rakasti intohimoisesti lukemista ja politiikkaa, ja jos kirjoittaisin hänelle omistetun kuvauksen meppivuosistani, se olisi hänen kannaltaan täysosuma. Ilman tuota oivallusta olisin tuskin mitään kirjoittanutkaan. Isä ilahtui ajatuksesta ja sanoi, ettei aio kuolla, ennen kuin on lukenut joka sanan. Hän oli niin ylpeä siitä, että kirja olisi omistettu hänelle.
Olen sitä kirjoittajatyyppiä, joka tarvitsee deadlinen, toimituspäällikön hönkimään niskaan ja jolle pakko on paras muusa. Ilman ulkopuolista painetta ja kunnon kalmanlinjaa en olisi saanut yhtään kolumnia aikaan. Nyt minulla varsinainen deadline olikin. Yritin olla nopeampi kuin lähestyvä kuolema. Kirjoitin kirjan muutamassa viikossa, ja luku kerrallaan lähetin siitä aina uusia printtejä isälle sisarusten tai äidin mukana, joskus vein itse. Hän nauroi ja itki, ja nautti lukemastaan, ja ehti kuin ehtikin lukea kaiken. Kun kirja ilmestyi, hän oli jo kuollut.
Minne hän meni? Läheisen ja rakkaan kuolema voi muuttaa maailmankuvaa pysyvästi. Näin kävi minulle. En enää näe elämistä ja kuolemista samalla tavalla kuin ennen. En väittele tästä kenenkään kanssa, koska se ei kiinnosta minua. Voin vain sanoa: koin vahvasti, ettei hän lakannut olemasta, vaan on mennyt pois horisontin taakse, jonne en itse vielä ylety näkemään. Päinvastoin tuntui hetkittäin, että hän on nyt elävämpi ja läsnäolevampi kuin oli koskaan ollut elämänsä aikana.
Kun vielä on aikaa, kuiskaa
se mitä ajattelet
se mitä koskaan ennen
tohtinut sanoa et.
Kun vielä on aikaa, kerro
mietteesi kätketyt
edessä kasvot nuo rakkaat
vielä kun ovat nyt.
Kun vielä on aikaa, anna
itsesi kokonaan.
Sanojen aarteita tuhlaa
viimeiseen pisaraan.
(Anna-Mari Kaskinen)
