Edellinen blogikirjoitukseni Rakas nuori tällä palstalla on tuottanut valtavasti palautetta. Kiitos kannustuksesta. Se on myös saanut minut huomaamaan, kuinka järkyttävän syvissä poteroissa keskustelu on. Jos ilmasto on lämmennyt, niin sitä koskeva keskustelu on ylikuumentunut. Kun ennakkoluulot seurustelevat keskenään, aito keskustelu on näennäistä ja jälki surkeaa. Tekisi mieleni sanoa, herätkää! Aikuiset, annatte onnettoman esimerkin lapsille luetun ymmärtämisestä.
Yksi esimerkki: tunnettu vaikuttaja totesi Twitterissä, että tekstini alkoi hyvin “mutta sitten tuli tuo 0,1%”, jonka “toistaminen vie uskottavuuden muiltakin argumenteilta”. Kauas on menty. Ymmärtäisin, jos jokin valhetieto veisi uskottavuuden, mutta sen, että kertoo faktan, ei pitäisi viedä keneltäkään uskottavuutta. Jos vie, jokin on logiikassa pielessä.
Mikä meni pieleen? Hän keskeytti lukemisen, koska kuvitteli loput. Mutta hän kuvitteli väärin. En muistuttanut Suomen pienestä päästöosuudesta sanoakseni, ettei meidän tule tehdä mitään. Tietenkin meidän tulee. On tärkeää, että politiikassa on selvä suunta. Se antaa ennustettavuutta.
Muistutan Suomen pienestä suhteellisesta osuudesta siksi, ettei kukaan kuvittelisi ilmastokysymyksen ratkeavan Suomen ja Euroopan päästövähennysten turvin. Ei se ratkea, ja muun väittäminen on populismia.
Suosittelen vertaamaan kivenmurikkaa ja vesimelonia. Toisesta on helpompaa puristaa vettä kuin toisesta. Näin kuvasi amerikkalainen ilmastotutkija David Victor Euroopan ilmastopolitiikkaa vuonna 2011: ”Tunnollinen Eurooppa on tiristänyt vettä kivestä samalla kun muun maailman lämpösaaste kasvaa.” Niin paljon ei pidä tiristää, että saastuttaminen lisääntyy tästä syystä sillä toisella puolella.
Suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistuu kohtuuttomasti kaksi ääripäätä. Toisaalta Suomen syyttäminen pahimmaksi saastuttajaksi ja toisaalta sen sanominen, ettei meidän tekemisemme merkitse mitään Kiinan ja Intian vuoksi. Erityisen hämmentävää tässä keskustelussa on ekologisen jalanjäljen käyttäminen mittarina valtiotasolla.
Ekologinen jalanjälki kuvaa ihmiskunnan kuormitusta suhteessa maapallon biokapasiteettiin. Kun puhutaan yksittäisten valtioiden kuormituksesta, ainoa järkeenkäypä mittari on mielestäni kyseisen valtion kuormitus suhteessa sen omaan biokapasiteettiin eli tuottavaan maa-alaan. Tällä hetkellä julkisuudessa käytävässä keskustelussa puhutaan lähes yksinomaan Suomen ekologisesta jalanjäljestä irti kontekstista, jolloin vertailulukuna on maapallon keskimääräinen biokapasiteetti, eivätkä omat olosuhteemme.
Suomen ekologinen jalanjälki on Global Footprint Networking (National Footprint Accounts edition 2016 ) -selvityksen mukaan 5,87. Suomen ekologinen jalanjälki on siis 22. suurin.
Pahalta näyttää. Mutta toisaalta, Suomen biokapasiteetti on saman lähteen mukaan 13,44, joka on 9. suurin koko maailmassa ja kehittyneistä teollisuusmaista kolmanneksi suurin Kanadan ja Australian jälkeen.
Kun näistä luvuista laskee hyötysuhteen (ekologinen jalanjälki – biokapasiteetti = vaje/reservi), Suomi nousee Kanadan jälkeen toiseksi parhaaksi maaksi. Toisin sanoen, jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset ja suomalaisissa olosuhteissa, noin ilmastonmuutosmielessä tilanne olisi suotuisa.
Voidaan siis perustellusti todeta sekin puoli asiasta, että Suomi mahdollistaa tällä hetkellä omalta osaltaan muiden maiden ylikulutusta, eikä suinkaan kokonaisuutena ole kiihdyttämässä ilmastonmuutosta. Suurin syy tähän on ymmärrettävästi se yksinkertainen fakta, että olemme pinta-alaltaan pohjoinen, suuri ja metsäinen maa, aivan kuten Kanadakin. Tämä on myös merkittävä syy siihen, että meillä on suuri ekologinen jalanjälki, koska liikkumiseen ja lämmittämiseen menee keskimääräistä enemmän energiaa. Toinen syy on energiaintensiivisessä vientiteollisuudessamme, mutta sitä puoltaa, että kyseinen tuotanto kuuluu maailman puhtaimpaan kärkeen päästöiltään tuotantotonnia kohden.
Voimmeko me sitten elää täällä kuin pellossa ja saastuttaa niin kuin haluamme? Mielestäni emme, emmekä ole niin eläneetkään. Professori Esa Vakkilainen on aivan perustellusti kummastellut ilmastokeskusteluamme: Suomi on yksi siitä kourallisesta maita, jotka ovat vähentäneet päästöjään.
Kun ilmastopolitiikan perusteella tehdään päätöksiä, joilla rajoitetaan voimakkaastikin ihmisten elämää tai rahoitetaan tällaisia päätöksiä yhteisillä rahoilla, on oltava rehellisiä syiden suhteen: näitä päätöksiä ei tehdä sen vuoksi, että erityisesti meidän toimemme ovat tuhomassa planeettamme, vaan sen vuoksi, että haluamme tällä panoksella olla hyvänä esimerkkinä muulle maailmalle.
Kuinka hyviä esimerkkejä haluamme olla, siitä on keskusteltava. Niin hyväksi esimerkiksi en haluaisi maamme ryhtyvän, että savustamme maailman puhtaimman teollisuuden ulos.
