Presidentti Sauli Niinistö sen sanoi: EU on solmussa, ja se solmu on omatekoinen.
Kokeneena huippukokoustajana hän tiesi, mistä puhui. Kahdenkymmenenkahdeksan maan unioni ei kykene päätöksiin eikä ratkaisemaan ongelmiaan. Silti Niinistökään ei ehdottanut tiiviimpää unionia tai syvempää integraatiota.
Olen yrittänyt miettiä, mitä hän sitten ehdotti. Luultavasti hyvin arkisia ja jokapäiväisiä asioita, jotka varmistaisivat politiikan korkeaa tasoa: kaukokatseisuutta, ennalta varautumista, huolellista harkintaa, tehokasta toimeenpanoa ja kykyä korjata kurssia nopeammin. Juhlallisten huippukokousten kulttuuri ja eurokraattien näytösluontoiset temput harvoin edistävät tätä, mutta EU:ssa on paljon sellaista, mikä voisi sen tehdä. Yhä.
Sinänsä välttämättömien huippukokousten ongelma lienee juuri siinä, että ne johtavat huomiota pois näistä arkisista, jokapäiväisistä keinoista, joilla varsinainen laatu varmistetaan.
Tyypillinen näytösluonteinen ele oli keksiä edellisten eurovaalien alla ajatus kärkiehdokkaista, spitsenkandidaateista, joilla yritettiin innostaa kansa vaaliuurnille. Se oli virhe. Saimme johtajan, johon jumiuduttiin siitä huolimatta, että jo ehdokkuuden aikana alkoi vahvasti näyttää, että hänen parhaat päivänsä on jo nähty. Joustovaraa ei kuitenkaan ollut, ja tämäkin poliittinen näytös vieroitti Iso-Britanniaa entisestään eurokraateista. Meillä on EU:ssa johtajuusvaje.
Britannian exit tulee puolestaan merkitsemään tasapainovajetta. Englanti on ollut merkittävä vastapaino sekä Saksan että Ranskan vaikutukselle. Voisi jopa kysyä, olisiko joitain EU:n valuvikoja voitu välttää, jos britit olisivat vaikuttaneet EU:ssa jo aikaisemmin – eikä vasta 1973, kun komission kulttuuri ja EU:n hallintotapa olivat jo vahvoja ja pitkälle kehittyneitä.
Euroopassa populistit sekä oikealla että vasemmalla ovat saaneet kasvavan kannatuksen. Kansan valintaa ei tule kuitenkaan kevein perustein moittia eikä vaalien viestiä torjua. Mutta tässä pätee sama kuin usein kritisoimassani vihreässä politiikassa: siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti seuraa, että olisi tunnistanut siihen hyvän ratkaisun. Eihän ambulanssin soittaneelle ihmisellekään panna kirurgin veistä käteen. Ja vastaavasti: vaikka populistien ratkaisumallit ovat usein kelvottomia ja pinnallisia, ei ole syytä torjua kaikkea kritiikkiä, jota he esittävät. He ovat tunnistaneet oikeita ongelmia.
Populistien havainto – ”meillä on liikaa Brysseliä” – on saanut laajan tuen. Mutta se ei tarkoita samaa kuin ”meillä on liikaa Eurooppaa”. Meillä on edelleenkin liian vähän Eurooppaa. Eurooppa on laajin markkinamme ja tärkein kansainvälinen viitekehyksemme. Tarvitsemme kunnon sisämarkkinoita ja vahvaa ja yhtenäistä Eurooppaa kipeämmin kuin koskaan. Tarvitsemme enemmän Eurooppaa, mutta vähemmän Brysseliä.
Mitä olisi vähempi Bryssel? Tietenkin parempaa lainsäädäntöä, jossa kokonaisuus ja päätösten seurausvaikutukset jäsenmaille on hahmotettu paremmin kuin viime vuosina on tapahtunut. On nähty liikaa esimerkkejä lainsäädännöllisestä maniasta, jossa samaa tavoitetta on lähestytty eri osastoissa ilman kunnollista koordinaatiota direktiiveillä, jotka kumoavat, kampittavat ja häiritsevät toisiaan. Tuloksena on ollut päällekkäistä lainsäädäntöä ja yliregulaatiota, ja yritystä ratkaista globaaleja ongelmia yksinomaan Euroopan kautta. Eurooppa on ollut uskomattoman naiivi. Meillä on realismivaje.
Tässä suhteessa suomalainen EU-keskustelu on ollut sokeaa. Meillä on vakava hahmotusvaje. Ihmetykseni on kasvanut vuosi vuodelta. Kuinka on mahdollista, että meillä kiistellään, oliko maksuosuuksien kasvun laskentatapa oikea: oliko se nyt 50 miljoonaa isompi vai pienempi, ja silti ilman kunnon keskustelua voidaan hyväksyä miljardin vuotuinen lisälasku EU-lainsäädännön sisään leivotuissa kustannuksissa. Voi tosiaan olla katkeraa jäädä ilman EU-tukia ja maksualennuksia, mutta vielä paljon katkerampaa on joutua sellaisen lainsäädännön kohteeksi, joka syrjii joka ikinen päivä. Valitettavasti tämä on ollut Suomen tie liian monta kertaa.
Mielestäni EU:ssa on myös vastuuvaje, eli liian paljon valtaa ilman selkeää vastuuta. Europarlamentaarikkona ollessani pidin kyseisen talon suurimpana ongelmana sitä, että meillä oli valtavat mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön, mutta ei käytännössä mitään velvoitteita huolehtia sen toteutuksesta. Tämä selitti monet älyttömät linjaukset. Se seikka, että asioita seurataan niin heikosti, pahentaa tilannetta. Europolitiikkaan on itse asiassa hämmästyttävän helppo karata vastuuta pakoon. Siellä on paljon valtaa, mutta en yksinkertaisesti näe, miten vastuu koskaan toteutuisi. Tämä on etenkin komission ja parlamentin poliitikkojen ongelma, siinä missä neuvoston puolella sentään joudutaan tekemään tiliä päätöksistä ja ottamaan vastuu niiden toteutuksesta.
Mietin usein, olisiko EU-politiikassa mahdollista palata takaisin omia jälkiään ja löytää todellinen virhe, myöntää se sellaiseksi ja yrittää korjata se mikä on korjattavissa. Vai onko ainut mahdollisuus peittää virhe uudella virheellä ja keksiä sille populistinen selitys?
Ehkäpä politiikkaa vaivaa siis myös nöyryysvaje. Maksamme yhteiskuntana paljon siitä, että nöyrtymistä ja virheiden myöntämistä pidetään poliittisissa piireissä heikkouden merkkinä.
Jos toisin on, se jää mieleen.
Ensimmäisellä meppikaudellani, politiikkaan vastatulleena, pohdin usein, milloin kuuluisa vallan turmelus alkaa. Tapahtuuko se niin vähitellen, ettei sitä huomaa vai tapahtuuko se nykäyksittäin? Mitä meille täällä talossa tapahtuu, kysyin.
Tämä kaikki mielessäni juttelin uutena meppinä parlamentin silloisen puhemiehen, espanjalaisen Jose-Maria Gil-Roblesin kanssa. Kysyin, miten hän, kaikkien arvostama puhemies, estää pöyhkeäksi tulon. Hän paljasti muistisääntönsä, jota en unohda ikinä. Vastaus oli eleetön ja siitä puuttui teeskentely. “Kun istun mustassa autossa ja näen näyttävät autosaattueet ja moottoripyöräpoliisit vierellä, katson aina sitä pölyä, joka tiestä nousee. Muistutan silloin itseäni psalmin sanoista: ’Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa että olemme maan tomua.’”
