Kun saksalainen lukee Isä meidän-rukouksen, sen alkuperäinen muoto ”Anna meidän velkamme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme” on kuultavissa läpi hyvin, vaikka sana Schuld viittaa velan lisäksi myös syntiin ja vikaan. Ajatus velkojen anteeksiantamisesta ei siis ole tuntematon, ei Angela Merkelille eikä muillekaan. Alkuperäinen teksti painottaa lähimmäistä armahtavaa velan peruuttamista.
Jokin on kuitenkin muuttunut. Kun Jeesus opetti kansaa rukoilemaan, velka liittyi poikkeustapauksiin, ei normaaliin taloudenpitoon. Sitä otettiin vain hätätilanteessa, kuten sairaudesta tai luonnonkatastrofista selviämiseen. Meidän yhteiskunnassamme velat ovat pääasiassa investointeja, joiden tarkoitus on tuottaa pääoma takaisin voittoineen ja korkoineen. On luonnollista talouspolitiikkaa, että sellainen velka maksetaan takaisin.
Velanoton poikkeuksellisuuden vuoksi koronkiskomista pidettiin Jeesuksen aikoina myös rumana. Jos lainaaminen oli hätätoimi, oli väärin käyttää hätätilaa hyväksi ja ansaita sillä ylimääräistä rahaa.
Nykyäänkään kaikki lainat eivät ole investointeja. Lainaa joudutaan ottamaan myös hätätilasta pääsemiseksi, ja tämän vuoksi minäkin entisenä kehitysyhteistyön ammattilaisena olen puhunut kehitysmaiden velkojen leikkaamisen puolesta. Myös investointi voi osoittautua virheelliseksi, ja kohtalokas kierre voi alkaa.
Suhde velanottoon on nykyään merkittävimpiä poliittisten leirien vedenjakajia. Vasemmisto on sisäistänyt setelirahoituksen periaatteen täyteen mittaansa. Jos kuuntelee Syrizaa tai Vasemmistoliittoa, raha on vain napin painallus, ja näin myös syntynyt velka voidaan napin painalluksella sammuttaa. Oikeisto suhtautuu rahaan ja velkaan huomattavasti vakavammin.
Itsekin ajattelen, että valtio saa kaikin mokomin ottaa elvytysvelkaa, jos se voi käyttää velkarahan tavalla, jonka voidaan osoittaa tuottavan loppujen lopuksi säästöä budjettiin. Investointivelka on oikein, mutta ns. syömävelan ottaminen eli valtion normaalien kustannusten rahoittaminen velalla kertoo väärästä taloudenpidosta, yli varojen elämisestä. Taloudellisesti se on kestämätöntä, koska lopulta se vie itsenäiseltä valtiolta sen suvereniteetin.
Miten Kreikan velkojen suhteen tulisi menetellä? Ensinnäkin on todettava, että velanotto perustui vastuuttomaan taloudenpitoon, johon riehaannuttiin EU- ja EMU-jäsenyyden myötä. Kun sosialistinen Pasok voitti vaalit 1993, se kolminkertaisti noin kymmenessä vuodessa sekä Kreikan julkisen sektorin koon että valtion velan. Vuonna 2004 valta vaihtui. Kun Pasok palasi valtaan vuonna 2009 ja julkisti maan talouden karmean tilan, sen itsensä aloittama velalla eläminen oli saavuttanut huippunsa. Kiusallista on, että EMU-jäsenyys pahensi tilannetta. Itse EMU:un Kreikka oli päässyt tilastojaan väärentämällä, sitten alkoivat matalan koron velkajuhlat. Julkinen sektori paisui lisää. Niinpä ei olekaan ihme, että saimme lukea lehdistä kreikkalaisten hupilistoista. Eläkettä maksettiin kuolleille ja lapsilisää lapsettomille. Virkamiehet saivat eläkkeen 50-vuotiaana, ja sitäkään ennen ei ollut selvää, mitä kukin teki. Veroa ei kerätty asianmukaisesti, kun rahaa riitti muutenkin. Oikeusvaltion kannalta katsoen kyse oli korruptiosta, jolla pyrittiin takaamaan vallan jatkuminen.
Nyt Kreikassa on kuitenkin hätätila, jonka hinnan maksavat tavalliset ihmiset, ne jotka eivät korruptiosta päättäneet. En pidä oikeana, että jotkut rikastuvat tavallisten kreikkalaisten hädän kustannuksella. Siksi alun alkaenkin olisin suonut, että euroryhmää ei olisi vedetty tukipakettiin vaan että Saksa ja Ranska olisivat itse pelastaneet omat pankkinsa Kreikassa, ne jotka ovat tehneet myös suuria voittoja.
Mitä heikommassa asemassa ihminen tai kansa on, sitä enemmän häntä voidaan käyttää hyväksi ja kiristää. Tämä on julmaa. Se että rikkaat saavat rahansa takaisin korkoineen, ei saisi olla tärkeämpää kuin ihmisten elämä ja kuolema. Me tarvitsemme edelleen sen kansainvälisen järjestelmän, joka osaa tunnistaa hädän ja panna pelin poikki ja tarvittaessa panna toimeen velkojen armahduksen, jotta uusi ihmisarvoinen alku on mahdollinen. Korruptiota ja verojen kantamattomuutta ja haluttomuutta tervehdyttää taloutta ei sen sijaan tulisi nimittää hädäksi. Siitä voi kyllä seurata aito hätä.
Julkaisen toisenkin blogin, jossa pohdin euroeroa. Mutta kun joudun toteamaan, että nyt myös velkojen leikkaus on paikallaan, halusin taustoittaa, mihin se perustuu. Ellei eroa hädän ja väärän elämäntavan välillä tehdä ymmärrettäväksi, seuraa moraalikato. Muuten soidaarisuuden nimissä annettu apu voi olla vääryyteen yllyttämistä. Elleivät Kreikan päättäjät tunnusta tehneensä rikkomuksia, homma ei armahduksella korjaannu vaan vaiva jatkuu. Siksi Merkelin esiintuoma ajatus velanhelpotuksen yhdistämisestä rahaliiton ulkopuolelle joutumiseen on looginen ja terve.
