Mikä on maailman mielivaltaisin vekotin? Minä väitän, että se on lyhyt poliittinen muisti. Niin toimittajan kuin äänestäjänkin päässä.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi taannoin haastattelussa, että meillä on harjoitettu liian kauan mielikuvapolitiikkaa. Siinä hän muistutti myös median vastuusta: – Osoitan tässä sormella myös median valppauden puutetta. Joka ainoa kerta tämä meni läpi. Vielä viime keväänä kehysriihen jälkeen todettiin, että nythän kaikki asiat ovat viittä vaille valmiita, presidentti sanoo.– – –Haastattelussa Niinistö pohtii yleisellä tasolla vaalikauden mittaisia hallituksia. Hän arvioi, ettei ”ettei meillä ole varaa uuteen tuloksettomaan neljään vuoteen”.
Mitään yhtenäistä “mediaa” ei ole, mutta on asioita, joita voi havaita runsaasti. Yksi viime aikoina yleistynyt ilmiö on esiintymistä koskevien virheiden jahtaaaminen, jopa tahallinen väärinkäsittäminen, ei varsinaisten sisällöllisten virheiden analysointi. Ei neljännen valtiomahdin demokraattinen valvontavastuu ole sitä, että poliittinen journalismi tempautuu sosiaalisen median tunnelmiin, ottaa koulukiusaajan asenteen tai kiinnittää huomion epäolennaiseen, verkkosukkiin tai polvihousuihin, ja unohtaa varsinaiset päätökset.
Ei ihme, että Alex Stubb parahtaa turhautuneena ilmapiiristä, joka on syntynyt: “Se on henkilöön käyvää, se on ulkonäköön käyvää, se on sortseihin käyvää, se on trikoisiin käyvää, se on liian tiukkoihin pukuihin käyvää, se on selfieen käyvää, se on hymyilyyn käyvää – mutta se ei ole asiaan käyvää. (IS 31.1.15) ” (Haluan antaa tunnustusta Ilta-Sanomille, että se julkaisi tämän kommentin. )
Valvontatehtävään ja sananvapauden pyhyyteen vedoten mediassa tehdään bisnestä muokkaamalla todellisuutta vastakkainasettelukeskeiseksi sekä lietsomalla kateutta ja epäluuloa epäolennaisissa kohdin. Sitten katsotaan peiliin ja nähdään nuhteettomuutta ja sankarillisuutta – huomaamatta matalamielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, konformismia ja sivistymättömyyttä. Sananvapauden lisäksi pitäisi alkaa puhua sananvastuusta.
Presidentti Niinistö totesi sen, että kaksi edellistä hallitusta ovat vastuulliset siihen, missä taloudellisessa tilanteessa me nyt olemme. Olen samaa mieltä. Ratkaisevat päätökset tehtiin vuosia sitten. Kun nyt poliittiset journalistit hämmästelevät Kokoomuksen syöksykierrettä, monet tuntuvat edelleen päivittelevän lähinnä puoluejohtomme kyvyttömyyttä julkisuudenhallintaan tässä ja nyt. Aivan kuin vain siitä olisi kyse. Maamme talous on ajettu kahden edellisen hallituksen päätöksillä kuralle, ja nyt pitää arvioida tekoja.
Kuuden hallituksen sateenkaariversio, joka ei tehnyt talouden vaatimia korjausliikkeitä vaan alusta asti lykkäsi niitä, oli virhe, johon maallamme ei olisi ollut varaa. Mietin aika monta kertaa, miksei Katainen vain anna mahdottoman hallituksen hajota? Miksi olla pääministerinä puolueessa, joka ei tee vähimmässäkään määrin kokoomuslaista politiikkaa? Itse asiassa kukaan ei päässyt tekemään tavoittelemaansa politiikkaa. Se tuli kalliiksi kaikille.
Peli päättyi myös aika yllättävästi. Suomi menetti valovoimaisimman komissaarikandidaattinsa. Siihen Alex olisi kuin luotu. Mielestäni hänellä on kaikki ainekset olla myös hyvä pääministeri, mutta ongelma on, ettei kukaan sellainen, joka yrittää jatkaa saamaansa perintöä, voi onnistua. Vain se voi onnistua joka sanoo, että nyt on tehty raskaita virheitä ja se tietää raskaita päätöksiä. Sipilä tulee epäilemättä sanomaan sen yhtään miettimättä, sattuuko se Vanhaseen tai Kiviniemeen.
Politiikka ei ole mustavalkoista. Kukaan ei ole pelkästään fantastinen tai pelkästään katala. Me kaikki teemme virheitä, joita emme toivoisi tekevämme. Se tarkoittaa, että tarvitsemme myös paljon armollisuutta – ja nöyryyttä. Mutta luulen, että eräs surullisimmista poliittisen historian luvuista kirjoitettiin vuosina 2010-2014. Sen hinta on kova. Sitä se on tietenkin myös Kokoomukselle. Ne jotka arvostelivat harjoitettua politiikkaa, saivat sen tuntea. Tyypillisin heitto oli syyte omaan telttaan kuseskelusta, mikä on muuten tehokas tapa syyllistää ja estää itsekritiikki puolueessa. Samaa asennetta heitettiin myös Mäntyniemen suuntaan. Niinistön apu puolueelle kelpasi aina, mielipiteet hyvin paljon harvemmin.
Jos siis puhutaan Kokoomuksen ylimielisyydestä, kannattaa pohtia, milloin ja miten se syntyi. Ja kun historiaa kirjoitetaan, on vaarana että maailman epäreiluin vekotin on käytössä. Siihen luottavat monet. Milloin siis Kokoomuksella meni oikeasti huonosti? Kaiketi silloin, kun se teki pahimmat virheensä.
Tässä suhteessa en yhtään häpeä sanoa, että olin niitä, jotka kannattivat Alexia puheenjohtajaksi. Kannatan yhä. Ajattelin, että kuka tahansa kolmesta ehdokkaasta siihen hommaan menee, hän joutuu armottomaan lihamyllyyn, kunhan tilanteen kurjuus paljastuu. Ajattelin, että Alexilla on mahdollisuudet selviytyä siitä parhaiten.
Olen muutamasta politiikan sisältökysymyksestä ja tehdystä päätöksestä eri mieltä puheenjohtajamme kanssa, mutta nyt haluan ensisijaisesti kehua. Pääministeri todellakin lähti rohkeasti tekemään päätöksiä ja korjausliikkeitä, ei enää lykkäämään niitä. Kiitän Alex Stubbia myös siitä, että hän toi puolueeseen avoimuuden kulttuurin: ilmapiiri on nyt paljon terveempi. Kritiikki raikuu, mutta se johtuu myös siitä, että se saa nyt raikua.
