Winston Churchillin lause ”Valhe on ehtinyt kiertää jo puoli maailmaa, ennen kuin totuus on ehtinyt vetäistä edes housut jalkaansa” tulee monesti mieleen, kun politiikassa vaikuttaa.
Eilen ilmoittauduin ehdolle vaaleihin. Ehkä panin toivoni siihen, että voisimme jo alkaa keskustella politiikan sisällöstä. Mutta niin ei nyt vain käynyt. Twitterissä alkoi kummallinen näytelmä, jossa mepin siirtymäkorvaus sai taas pääosan. Minun on nyt vain kerrattava faktat europarlamentaarikkojen siirtymäkorvauksesta.
Europarlamentin jättäneet mepit saavat kaikki Brysselistä samansuuruista kuukausikorvausta sen mukaan, kuinka kauan he ovat parlamentissa palvelleet. Kaikki suomalaismepit puolueesta riippumatta ovat sen myöskin kitisemättä vastaanottaneet. Palkasta maksetaan vero sekä EU:hun että Suomeen.
Minä en sitä keksinyt, enkä siitä etukäteen itse asiassa edes tiennyt. Mutta olin helpottunut, koska saan sen avulla lyhennettyä vaalivelkaani. Eurovaaleissa jäin miinukselle 65 000 euron edestä, sillä vaalirahoitusta on nykyään erittäin vaikea saada. Kampanjabudjetit joutuu tekemään hyvissä ajoin ja mainospaikat on varattava. Jos varainkeruu epäonnistuu, riski on oma. Olen siis kiitollinen. (Kiitollinen olin myös siitä, että viidentoista vuoden jälkeen sain hengähtää. Hyödynsin mahdollisuuden opiskeluun ja perheeseen. Olen opiskellut hallitusammattilaisuutta, väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut. Sen seurauksena olen saanut kutsun vanhemmaksi vierailevaksi tutkijaksi maailman suurimpaan Brookings Tsinghua Center ajatushautomoon Pekingissä. Menen varmasti. )
Koskaan en ole valittanut meppipalkan pienuudesta, siihen ei ole syytä. Kun syksyllä arvioin Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei minulla ole varaa lähteä vaaleihin, en viitannut tulojeni pienuuteen vaan vaalivelkani suuruuteen. Perustelin, ettei vaaleissa pärjää ilman budjettia. Tein selväksi, etten pidä fiksuna lähteä saman vuoden sisällä uusiin vaaleihin ja ottaa uutta velkaa velan päälle. Se oli periaatteellinen linjaus.
Kerroin tilanteen siksi, että halusin nostaa keskusteluun ongelman yhteiskunnallisen puolen. Kun elinkeinoelämältä tuleva tuki on syyllistettyä, ja puoluetukeakin halveksitaan, siitä seuraa, että tuleva eduskunta koostuu yhä enemmän joko ay-rahoitetuista ihmisistä tai hyvin varakkaista ihmisistä. Se polarisoi politiikkaa entisestään.
Pohjimmiltaan on kyse siitä, että vaalikampanjat ovat karanneet kohtuuttoman suuriksi, ja tavallisen ihmisen osallistuminen politiikkaan tulee yhä epärealistisemmaksi. Toki voi olla halvalla kampanjoineita onnistuneita poikkeuksia kuten eurovaaleissa Jussi Halla-aho tai Merja Kyllönen. Jälkimmäistä auttoi näkyvyys ministerinä, Halla-ahoa näkyvyys yhteiskunnallisesti kuumottavan keskustelunaiheen symbolina. Mutta kun suurin mainoskampanja ylitti reippaasti 200 000 euroa, oma keskikokoinen kampanjani näytti hennolta yritykseltä, vaikka sekin maksoi noin 80 000 euroa. Sain jopa kyselyjä, olenko edes tosissani, kun mainoksia ei näy juuri missään. Pidin myös erittäin valitettavana, että kampanjakulujen ennakkoilmoittaminen ei ollut pakollista. Vasta se olisi tehnyt äänestäjälle läpinäkyväksi, millä hinnalla ääntä yritetään ostaa, edellyttäen että ilmoittamispakko koskee kaikkia. Joku aina sanoo, etteivät isot mainoskampanjat kumminkaan ratkaise. Kyllä ne vain ratkaisevat: ei mainoksiin satsattaisi omakotitalon verran, elleivät ne tehoaisi.
Kun Kokoomus on pyytänyt sinnikkäästi minua ehdolle eduskuntavaaleihin, joka kerta kieltäytyessäni vetosin puuttuvaan budjettiin. Lopulta päätin lähteä ehdolle, vaikkei budjettia olisikaan. Päätin, että en vain yksinkertaisesti välitä koko asiasta – enkä ota uutta vaalilainaa. Teen vain sen minkä on kohtuullista, jotta ainakaan ei voitaisi moittia vastuunpakoilusta.
Suomella menee huonosti ja moni asia vaatii pikaista korjausta. Mutta ilmeisesti maallamme ei mene joidenkin poliitikkojen mielestä tarpeeksi huonosti. Meillä on varaa sortua koulukiusaamista muistuttavaan kommunikaatioon. Sille puolelle muljahti ensimmäinen päiväni eduskuntavaaliehdokkaana ainakin Twitterin puolella.
Osmo Soininvaara twiittasi: Eija-Riitta ”minun tuloillani ei ole varaa osallistua eduskuntavaaleihin” Korhola on näköjään päässyt sopuun vaalirahoituksesta.
Soininvaaran suuhuni panema sitaatti on väärä eikä sellaista myöskään mistään löydy. Ikinä en ole valittanut, ettei minulla ole varaa vaaleihin tulojeni takia. Puhuin veloista. Nämä kaksi eivät ole ollenkaan sama asia.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa (tulot) olisi kyse kiittämättömästä omalle kiitoradalleen singahtaneesta hyväosaisesta, joka valittaa suuria tulojaan pieniksi käsittämättä, miten pienillä rahoilla monien on nykyään pärjättävä. Sellaisen kuvan vihreät ja vasemmisto haluavat minusta nyt piirtää, mutta se ei ole totta.
Toisessa vaihtoehdossa (velat) on kyse vaalisysteemiin liittyvästä epäkohdasta, joka uhkaa demokratiaa. Se taas ei tunnu kiinnostavan, koska vaalikampanjoiden suuruutta kauhisteleva ja rahoituksen avoimuutta vaativa taho on nyt ilmeisesti väärä.
Ja kun nyt sanon, että lähden vaaleihin kokeilemaan pärjääkö ilman budjettia, taho on yhtä lailla harmittavan väärä. Se oikeus kuuluu ilmeisesti muille.
Paheksujat kyllä tietävät, etten ole oikeasti valitellut tulojani. Osmo kyllä tietää, että hänen puoluetoverinsa, ehdolle lähtevä Satu Hassi on nauttinut samaa siirtymäkorvausta, vieläpä kerryttämättä eurovaalivelkaa. Mutta mitä ilvehtimistä siinä olisi?
Ja totta kai kampanjaani saa tukea. Käsittääkseni tukiyhdistyksen tilille saa kuka vain lahjoittaa. Lähipäivinä suomenkielinen versio ilmastopolitiikan epäkohtia kuvaavasta väitöskirjastani ilmestyy sähköisenä kirjana, jota voi ostaa. Tukiyhdistykseni kautta tulen myymään sitä myös printtipainoksena. Sen englanninkielinen versio on luettavissa ilmaiseksi.
Siitä päästäänkin vihdoin asiaan. Kritisoin väitöstyössäni myös vihreää ideologiaa. Jos sanon suoraan, katson sen nousseen kiitoradalleen singahtaneiden hyväosaisten poliitikkojen epärealismista, jossa ei käsitetä miten pienillä rahoilla työttömien on nykyään pärjättävä. Juuri tuo politiikka vie ihmisiltä noita töitä tuomatta mitään tilalle.
Siitä pitää puhua.
