Kun uutinen Kreikan menestyksellisestä paluusta lainamarkkinoille tuli, moni ajatteli Mario Draghin kuuluisaa lausetta “Whatever it takes”. Oliko heinäkuussa 2012 lausuttu tahdonilmaus vihdoin tehonnut markkinoihin? Ja onko Kreikka toipumisen tiellä?
Olen poliitikko. Ammattini ei ole optimismi vaan rehellisyyden harjoittaminen, vaikkei moni tällaista luonnehdintaa poliitikosta uskoisikaan. Optimismi ei ole toki kiellettyä, taloushan on myös tunnetta, joten toiveikkuudella on tärkeä rooli. Mutta se ei saa tapahtua liian kalliiseen hintaan, kumuloimalla ongelmia. Niistä olen kirjoittanut blogissani viime kesänä, tai oikeastaan jo vuonna 2010.
Mikään ei oikeasti vielä viittaa siihen, että Kreikan talous olisi oikenemassa. Eikä muuten Suomenkaan.
Kaikki tietävät Kreikan velanmaksukyvyttömyyden. Kreikka tarvitsee jatkuvasti apupaketteja alijäämäisen taloutensa kattamiseksi. Nykyinen suurten leikkausten jälkeinen velka on 177% kansantulosta.
Tilanne herättää muutaman kysymyksen, sillä kieltämättä mielessä käy, onko kyseessä enempää kuin vaaliajan teatteriesitys. Mitkä tahot antoivat tämän 3 miljardin luoton konkurssikypsälle valtiolle? On selvää, että vaaliaikana uusi apupaketti oli mahdoton. Kuka vakuutti luotonantajat siitä, että laina maksetaan takaisin? Mikä oli Euroopan keskuspankin rooli tässä? Mikä on ollut EKP:n rooli koron laskussa siedettävämmälle tasolle? Onko EKP ostanut Kreikan velkakirjoja ja sillä laskenut korkokuormaa, joka muuten olisi n. 10% kansantulosta? Kuka antoi keskuspankille valtuudet näihin toimiin?
Jos Kreikka leikkaa neljänneksen syömävelkatarpeestaan, miten sen uskotaan kääntävän talouden nousuun? Pelkään että nämä toipumispuheet ovat perusteettomia. Tietenkin usko talouteen voi tuoda aktiviteettia, mutta sen taustalla pitää olla faktoja.
