Pääkirjoituksessaan 8.7. 2013 Helsingin Sanomat antoi virheellisen käsityksen niistä syistä, joista päästökauppaesityksen takapainottamisen eli ns. backloadingin vastustaminen nousee. Olen johtanut europarlamentissa vastustajien rintamaa, joten mielestäni olen oikea ihminen tulkitsemaan motiivejamme. Europarlamentti hylkäsi esityksen huhtikuussa, asia tuotiin uudelleen käsittelyyn kesällä, ja se hyväksyttiin nyt niukasti. Parlamentti päättää vielä lopullisen neuvottelutuloksen hyväksymisestä, joten asia ei ole loppuun käsitelty. Keskustelun on hyvä jatkua edelleen.
Emme vastustaneet päästöjen vähentämistä sopimuksen mukaisesti, vaan sitä että se haluttiin tehdä kalliisti. Se nostaa EU-kansalaisten sähkönhintaa ja heikentää teollisuuden kilpailukykyä.
Taustaksi on todettava EU:n mittakaava ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa: vastaamme 10 prosentista globaaleista päästöistä. Vuonna 2020 osuutemme on noin 8%, vuonna 2030 4%. Päästöjen kasvusta 90 % tapahtuu kehitysmaissa, joiksi myös Kiina ja Intia luetaan. Mitä teemmekin, sen tulisi olla sillä tavalla tehokasta, etteivät ponnistelumme valu hukkaan tai käänny meitä vastaan. Koko päästökauppakauden ajan vuodesta 2005 ongelmamme on ollut, että EU:n päästökauppa on tuottanut eurooppalaiselle teollisuudelle kustannuslisän, jota muilla ei ole. Euroopan teollisuus on ollut maailman puhtainta, jos ajatellaan päästöjä tuotantotonnia kohden. Käytännössä tällainen kustannuslisä antaa kilpailuedun saastuttavammalle tuotannolle, haluttiin sitä tai ei.
Talouslama on vaikeuttanut monin tavoin EU:n tilannetta, mutta yksi helpottava piirre päästökaupassa markkinamekanismina tuli esiin: kun laman aikana kysyntä on alhainen, ovat hinnatkin alhaalla. Päästöjen vähentämiseen tämä ei vaikuta, sillä päästökauppadirektiivin mukaan päästöjen vähentäminen tapahtuu automaattisesti, kun markkinoilta poistetaan lineaarisesti päästöoikeuksia siten, että niiden määrä on nolla noin vuonna 2067. Tavoitetta ennenaikaistetaan, jos saadaan aikaan globaali ilmastosopimus. Tämän seikan pitäisi antaa kenelle tahansa investoijalle aiheen satsata vähäpäästöiseen tekniikkaan.
Päästökaupan alkuperäinen idea oli etsiä kustannustehokkain tapa päästöjen vähentämiseen. Sen ei ollut tarkoitus olla erityisesti kallista tai edes halpaakaan vaan synnyttää markkinahinta ja auttaa sen puitteissa etsimään edullisin tapa vähentää päästöjä. Nyt kun hinta on alhainen, yhtäkkiä tämä mekanismi ei kelpaakaan, vaikka päästöt vähenevät entiseen tahtiin.
Minun kysymykseni on: teemmekö Euroopalle ja maailmalle oikein, jos edistämme yksipuolista ilmastopolitiikkaa, joka on vieläpä laadultaan kallista? Tulokset eivät ainakaan häikäise: vaikka olemme vähentäneet päästöjämme asianmukaisesti, kyseessä ovat tuotannon päästöt. En voi arvioida mikä on syy ja mikä seuraus, mutta fakta kuitenkin on, että kalliiden ilmastotoimiemme aikana Eurooppa on kasvattanut kokonaispäästöjään, kun kulutus otetaan huomioon. Me tuomme entistä enemmän muualta, ja tuonnin päästöt nollaavat tuotannossamme tapahtuneen vähennyksen.
Meillä on käsissämme oikea ongelma. Jokaisen, joka puolustaa nykyisiä ilmastotoimia, pitäisi kertoa, miksi päästöjen kasvattaminen pelastaa ilmaston. Kioton pöytäkirjan aikana globaalit päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin, ja kaikki viittaa siihen, että kasvu jatkuu. Jos ilmastotoimien nimissä EU saattaa taloutensa kuralle ja työttömyysluvut korkealle, mitä maailma hyötyi? Ajatus on perustunut siihen, että EU olisi ilmastojohtaja, jota muut seuraavat. Isot päästäjät ovat kuitenkin aikaa sitten valinneet toisenlaisen, kansalaisille halvemman strategian, joka joskus toivottavasti alkaa myös tuottaa tuloksia. USA:n tilanne jo viittaa siihen. Poliittinen ylpeytemme tulee kalliiksi, jos kuviteltu johtajuutemme maksaa EU-kansalaisille miljardeja euroja.
