Sarjahurmaajia

Nuorena tyttönä en malttanut odottaa rippikouluikää, että pääsisin seurakuntanuoriin. Heti kun pituutta kertyi edes välttävästi, menin Keski-Lahden kirkon nuorisokuoroon ja sitä myöten luiskahdin muuhun nuortentoimintaan. Jotenkin siinä aukesivat myös sellin portit: liityin tyttöporukkaan, joka kierteli vankiloissa laulamassa gospelia. Viiteentoista ikävuoteeni mennessä olin käynyt kaikissa Suomen vankiloissa. Olihan se tehokas paikka parannella esiintymisjännitystä: kun pidin ensimmäisen lauluspiikin, oli pakko pyytää tuolia, happi loppui ja pyörrytti. Sekoilin sanoissa ja pienoisevankeliumikin (Joh. 3:16) meni vinksalleen: ”ettei yksikään joka häneen hukkuu, uskoisi.” Mutta yleisö oli kiitollista. Ja kai mekin teimme sen klassisen virheen, että alkupuheenvuorossa kiitimme, kun teitä on täällä niin monta.

Jälkeenpäin on hymyilyttänyt. Elämänkokemuksemme ei häikäissyt. Mitähän jäi raitapaitaisille mieleen kirkasotsaisten maripaitaisten tyttöjen laulusta?

Jotakin tosiaan jäi, sillä lieveilmiönä kotiini alkoi tulla punaisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia kirjekuoria. En tiedä, kuinka he onnistuivat onkimaan nimen ja osoitteen. Joka tapauksessa opin jo 14-vuotiaana, miten homma menee. Vankilapiireissä kiertää noin yksi siirappinen rakkauskirje, jota vangit sitten varioiden kopioivat toisiltaan. Puhetta elämän kovuudesta, rakkauden kaipauksesta ja loppuun vetoomus: ”Vaan oisko susta tällaiselle vankipojalle kaveriksi tielle elämän myrskyjen, jossa joskus ehkä alla riippakoivun astella vois.”

No ei ollut. Mutta opin tunnistamaan tekniikan ja sain kohtalaisen resistenssin lepertelylle. Minusta tuli keskivertoa kyynisempi teini.

Vankilakirjeet tulevat aina mieleeni, kun siivoan sähköpostista ja sosiaalisesta mediasta saamaani viestitulvaa. Siellä puserretaan samaa siirappia pienin vaihteluin. Asialla on useimmiten leskeksi jäänyt “korkeakouluinsinööri”, joka työskentelee isänsä omistamassa energia-alan yrityksessä ja huolehtii 11-vuotiaasta tyttärestään. Nyt sitten kaivataan elämään aivan spesiaalia leidiä, jonka kanssa olisi ihana juosta käsi kädessä meren rannalla tai mennä tyylikkäänä konserttiin shoppailun päälle. Mies haluaisi hemmotella juuri minua, joka vangitsi hänet katseellaan ja hymyllään. Ikäerokaan ei olisi este, nyt on kyse loppuelämästä.

En ole koskaan vastannut näihin viesteihin, koska tulkitsen ne oitis ns. nigerialaiskirjeiksi, joten en tiedä, mitä niistä seuraisi. Pari viikkoa sitten julkaistu artikkeli kertoo kuitenkin käsikirjoituksen jatkon: http://www.iltalehti.fi/nainen/2012091116062422_na.shtml
Moni muu nainen on ottanut ja vastannut insinöörien kutsuun. Kaikesta päättäen niistä seuraa rahanpyyntöjä matkalla tapahtuneen yllättävän vastoinkäymisen vuoksi, ja prinssi paljastuukin sammakoksi.

Olkaa tarkkana sosiaalisessa mediassa, se on sarjahurmaajien ampumarata.

Share Button

4 kommenttia artikkeliin “Sarjahurmaajia

  1. Atte teki oikein. Tai jos ei mennyt perille niin vanhat haaskat lempataan.

  2. Paluuviite: salvador
  3. Paluuviite: jeffery

Vastaa käyttäjälle Eija-Riitta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *