Olen ollut 13 vuotta europarlamentissa ja kuvitellut jo tietäväni olennaisimmat asiat EU-päätöksenteosta mutta vasta tänä kesänä oivalsin, mikä käytännössä selittää ne monet ongelmalliset direktiivit, joita EU meille tuottaa. Havaitsin yllättävältä suunnalta tulevan demokratiavajeen.
Ympäristö- ja energialainsäädännön puolella EU:sta tuleviin huonoihin uutisiin törmää usein: viime vuosina on nähty tehtaiden sulkemisia ja työpaikkojen katoamisia kolmansiin maihin, kun yksipuolinen ja tiukka lainsäädäntömme nostaa kustannuksia. Kilpailuvääristymien luominen lainsäädäntöön on virhe, koska se merkitsee hyvin usein ympäristön tappiota. Saastuttaja saa silloin aina kilpailuedun. Mutta miksi lainsäädäntömme on skandaalimaisen sadomasokistista, vaikkemme sitä tietenkään halua?
Minä väitän, että syynä on demokratiavaje. Usein siitä vastaavat, yllättävää kyllä, vihreät.
Valiokunnissa tehtävässä työssä mietinnöstä vastaavalla mepillä, raportöörillä on keskeinen neuvotteluasema komission ja neuvoston kanssa. Sitä tasapainottaa poliittinen prosessi, ensimmäinen ja toinen lukeminen, jossa mietintö viedään täysistuntoon ja lopulta mahdollisesti sovitteluun. Samalla muiden ryhmien varjoraportöörit muodostavat oman ryhmänsä kannan. Prosessi on läpinäkyvä ja julkinen, ja me voimme täysistunnossa ottaa siihen kantaa koko poliittisen kokomme voimalla.
Yhä useammin on kuitenkin käynyt niin, että tämä läpinäkyvä prosessi korvataan kiireeseen vetoamalla, ja tehdään oikotiemenettelynä ns. first reading agreement. Raportöörin johdolla sopimus tehdään neuvoston ja komission kanssa ennen kuin se tuodaan täysistuntoon, ja silloin koko parlamentti voi enää vain joko hylätä tai hyväksyä saadun sovun. Julkisuus, avoimuus ja läpinäkyvyys on poissa, samoin on vähentynyt mahdollisuus vaikuttaa yksityiskohtiin täysistuntovaiheessa.
Oikotiemenettely sopii muun muassa vihreille, koska valta kasvaa maksimiinsa, ja isompien poliittisten ryhmien poliittinen lihasvoima voidaan ohittaa. En moiti vihreitä siitä, että he hankkivat itselleen tärkeät mietinnöt mutta moitin meitä, että sallimme vaikutusvaltamme ylikävelyn.
Se tapahtuu näin. Ympäristövaliokunnassa on 6 vihreää ja 24 EPP-meppiä. Ryhmillä on käytettävissään 2xmeppi määrä pisteitä, joilla käsittelyyn tulevia mietintöjä ”ostetaan”. Koska sama direktiivimassa menee läpi koko valiokunnan, vihreiden kuudella on kädet täynnä työtä koko ajan siinä, missä meillä tuo direktiivimassa jaetaan 24 mepin ja 48 pisteen kesken. Siksi vihreät säästävät pisteensä todella tärkeisiin raportteihin ja me taas yritämme saada tekemistä kaikille halukkaille, joten ostamme vähemmän tärkeitä. Tämä on ymmärrettävää tämäkin. Mutta jos me sitten hyväksymme sen, että vaikutusvallastamme leikataan loputkin suostumalla oikotiemenettelyihin, saamme syyttää vain itseämme.
Pikakäsittelyt sopivat tietenkin kulloisillekin puheenjohtajamaille, koska ne saavat sulan hattuunsa ja kiitosta nopeasta toiminnasta. Mutta demokraattinen ja läpinäkyvä se prosessi ei ole. Onkin mielenkiintoista, että vihreät, jotka puhuvat hyvin usein läpinäkymättömyyttä ja demokratiavajetta vastaan, käytännössä aiheuttavat sitä oikotiemenettelyillä ja heikentävät näin päätöksenteon avoimuutta.
Rikkidirektiivi on karmivin tuore esimerkki kilpailuvääristymästä, jonka EU siunasi toukokuussa vihreän mepin johdolla, toinen on kesäkuinen energiatehokkuus. Välimeren maissa rikkirajat tulevat olemaan viiden vuoden ajan 45 kertaa löysemmät kuin Suomessa. Ihan vertailun vuoksi otan esimerkin pankkisektorilta. Kuvitelkaa vaikkapa Saksan nykyinen viiden vuoden lainakorko, 0,46%, 45-kertaisena: siitä tulisi 20,7% . Mutta ympäristöpuolella näitä vääristymiä synnytetään sekä sisämarkkinoillemme että globaalisti, vieläpä hyveen kiilto silmissä.
Rikkidirektiivistä tiedämme, että vahinko tapahtui jo merenkulkujärjestö IMO:ssa Suomen itse hyväksyessä tiukat rajat vuonna 2008. Direktiivin neuvotteluja johtanut Hassi on puolustautunut sanomalla seuranneensa vain komission esitystä ja IMO:n linjaa.Kaikki myöntävätkin virheeksi poliittisen valvonnan puutteen: poliitikot eivät valvoneet ympäristövirkamiehiemme linjauksia. Mutta miten niihin sitten tultiin?
Tässä suhteessa Hassi ei enää voi piiloutua IMO:n selän taakse, sillä hän on vastannut europarlamentissa rikkimietinnöistä jo ennen IMO:n päätöstä, ja vuosia ajanut tiukkoja rikkirajoja alueillemme. Kun Satu Hassilta vuonna 2005 kysyttiin, miksi EU:n pitäisi tehdä yksipuolista lainsäädäntöä rikkipäästöjen vähentämisessä eikä hoitaa asiaa IMO:n kautta, hän vastasi: kuulostaa kivalta, mutta jotta päästään eteenpäin, tarvitaan poliittista painostusta.
Se saatiin täysimääräisen yksipuolisena.
Suomessa me olemme joutuneet maksumiehiksi liian usein kahteen kertaan, kun varhaisia ympäristötoimiamme ei ole otettu huomioon. On kurjaa, että käytännössä EU:sta tuleva viesti on se, että älä tee mitään ennen kuin on viimeinen pakko. Jos olet tehnyt aikaisemmin, maksat siitä – et hyödy. Näin kävi päästökaupassa, näin kävi uusiutuvan energian taakanjaossa, näin on käymässä energiatehokkuusdirektiivissä, josta saatiin poliittinen sopu kuluneella viikolla – se tulee taas tietämään satojen miljoonien vuosittaista lisälaskua Suomelle; TEM:n arvio on 300-500 miljoonan vuosittaiset kustannukset energiankäyttäjille. Energiaa tehokkaasti käyttävät maat joutuvat tekemään lisää tehostamistoimia entistä kalliimmin, kun kustannustehokkaimmat säästötoimet on jo tehty, eikä sitä otettu huomioon.
Viime viikolla Suomessa työnantajien ja palkansaajakeskusjärjestöjen yhteinen lähetystö jäsenliittoineen vetosi hallitukseen rikkidirektiivin vahinkojen lieventämiseksi. Yhdessä esiintyminen on merkittävä ele ja kuvaa sitä, kuinka voimakkaasti yhteiskunnan kokonaisetua vahingoittava nyt kiinninaulattu rikkipäätös on.
Ongelma on, että vaikka direktiivi mahdollistaakin kansallisen tuen, kustannukset ovat niin valtavia, ettei mikään tuki riitä. Siksi näitä kilpailuvääristymiä ei tulisi alun alkaenkaan synnyttää.