Työ politiikassa on siitä mielenkiintoinen, että se tarjoaa hyvän mahdollisuuden kuunnella merkkihenkilöiden puheita. Internet-aikana ne eivät toki ole kenenkään ulottumattomissa, mutta karismaa ja puheen vaikutusta on helpompi arvioida, jos saa tehdä havaintoja samassa huoneessa. Angela Merkel, Nicholas Sarkozy, Michail Gorbatshov, Tony Blair, Hillary Clinton, George W. Bush tai Barack Obama ovat kaikki omalla tavallaan opettaneet sitä, mitä on mieleen jäävä puhe – tai sitten tyhjä ja lattea.
Mikään näistä huippupoliitikoista ei kuitenkaan ylitä ugandalaista äitiä, joka havahdutti europarlamentissa kaksitoista vuotta sitten.
Ulkoasianvaliokunnan vieraana oli Angelina Acheng Atyam, vuoden 1998 Unicefin ihmisoikeuspalkinnon saaja ja Saharov-palkinnon saajaehdokas vuonna 1999. Atyam oli perustanut The Concerned Parents Association -järjestön, joka edusti tuhansia lapsensa menettäneitä perheitä Ugandassa. Atyam järjestöineen työskenteli sen puolesta, että arviolta 10 000 ryöstettyä lasta saataisiin vapautettua ja että kansainvälinen yhteisö kiinnittäisi enemmän huomiota lapsisotilaisiin.
Hänen oma tyttärensä oli ryöstetty lähes neljä vuotta aiemmin. Atyam tiesi, että nuoret tytöt otetaan yleensä sotilaiden seksiorjiksi – niin luultavasti myös hänen tyttärensä. Toiset lapset pakotetaan kantajiksi tai tappamaan toisiaan ja aikuisia.
Joku meistä kysyi, miten järjestö toimii ja mikä sen poliittinen sanoma on. ”Me emme ole politiikkoja. Sanomamme on ehdoton anteeksiantamus ja sovinto”, pudotti Atyam pomminsa. ”Me olemme ehdottomasti antaneet anteeksi. Me voimme kääntää uuden sivun, sen teemme elävien lasten vuoksi.” ”Minä olen odottanut yli kolme vuotta, jotkut vanhemmat vielä kauemmin”, hän jatkoi. ”Olemme väsyneitä sotaan, lapsemme tarvitsevat paremman elämän. He haluavat Jumalan antamat oikeudet, he haluavat olla oikeita lapsia. Meillä kehitysmaa ei ole varaa sotaan, siihen me olemme liian köyhiä”, Atyam sanoi. ”Kostosta sanoisin, että me emme voi heittää bensiiniä palavaan tuleen, olisimme muuten samanlaisia kuin he. Me olemme ihmisiä, joilla on varaa sanoa tämä, koska olemme olleet tuskan keskipisteessä.”
Olin pakahtua, kun kuuntelin tuota naista. Hän oli maksanut sanojensa painosta kovan hinnan. Näin ja kuulin armon virtaavan tuossa ihmisessä, ei tuskaa väistellen vaan läpi eläen. Se mahdollisti uuden alun, myös yhteiskunnallisesti.
Jäin miettimään mitä armo on. Oli selvää, että armo ei ole yhtä kuin suvaitsevaisuus. Armo kohdistuu siihenkin, mitä ei voi missään olosuhteissa suvaita.
Tänä aikana on vaikea puhua armosta, koska sille on korvikkeita, joihin se sotketaan. Joku voi kuvitella, että kristinusko on lässy ei-se-mitään-uskonto, jossa vääryydet painetaan villaisella. Tämä on valtava väärinkäsitys.
Armo ei ole ainoa käsite, josta kulttuurimme tarjoaa halpaa korvikeversiota. Ajattele vaikka kaikkia hyviä ja oikeita ihmiselämän tunteita ja asioita: iloa, surua, nautintoa, rakkautta, jopa vihaa. Luoja on tarkoittanut, että kykenisimme ne kaikki elämään syvästi, kun niiden aika on. Mutta rakkauden tilalle kaupataan sentimentaalisuutta, surun tilalle itsesääliä, viha sekoitetaan katkeruuteen, anteeksiantamus ymmärretään ”ei se mitään”-välinpitämättömyytenä, erotiikka vääristyy kasvottomaksi himoksi, nautinto kyltymättömäksi ahneudeksi.
On sääli, jos emme osaa tehdä enää eroa armahtavan kirkon ja välinpitämättömän kirkon välille. Armoon liittyy olennaisesti raju oikeasta ja väärästä, oikeudenmukaisuuden jano ja nälkä. Armoon alla anteeksianto on ihme ja lahja. Se ei turmellu ihmeestä oikeudeksi tai itkutotomaksi itsestäänselvyydeksi.
Armo perustuu kristinuskon suureen hullutukseen, siihen, että Jumala tuli ihmiseksi, Universumin Luoja syntyi pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, saadakseen luoduilleen sanottavansa perille. Sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen, kun viaton Jumala maistoi koko inhimillisen kärsimyksen maljan. Synnin painovoima kumoutui. Ihmiselle tarjottiin uutta alkua.
(Kolumni Askel-lehdessä 2011)
