Hullu – vai paha?

26.7.2011

Oslon ja Utöyan saaren tapahtumat Norjassa järkyttävät poliitikkoa siinä missä ketä tahansa ihmistä. Äitinä ja ihmisenä kysyn, mikä meni pieleen, ja poliitikkona kysyn saman kysymyksen: mikä meni pieleen. Kysymysten näkökulma on erilainen, mutta jos ne eivät yhtään koskettaisi toisiaan, olisi syytä huolestua.

Aloitan äidin näkökulmasta. En tiedä, olenko oikeassa vai väärässä, mutta järkytyin, kun luin lehdestä murhaajan isän lausunnon, jonka mukaan olisi ollut parempi, että poika olisi riistänyt henkensä kuin tappanut niin monta. Uhrien määrässä tietenkin, kyllä, mutta mietin, oliko siinä lauseessa jotakin oireellista – jotakin joka itse asiassa kertoo murhaajan tragediasta. Eikö olennainen osa aitoa ja vastuullista vanhemmuutta ole, että rakastaa lastaan ehdoitta, eikä mikään teko maailmassa saa toivomaan tämän kuolemaa. Oliko murhaaja poika, jota ei oltu rakastettu?

Outoa poliitikon suusta? Ehkä, mutta tämä on myös poliittinen kysymys. Tai ellei se ole, ei politiikasta ole mihinkään. Miten siitä olisi?

Minua vaivaa myös, kun niin monella on tarve kiirehtiä sanomaan, että se mies on hullu. Entäs jos hän ei ollutkaan? Entäs jos hän on terve, mutta paha? Silloin nousee vaikea, pelottava kysymys: miten ihmisen pahuus syntyy ja miten hyvyys väistyy ihmisessä?

Aikamme suuri ongelma on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Politiikan puhekulttuurista tämä puuttuu lähes kokonaan, vaikka yhteiskunta makselee sen seurauksista koko ajan. Meiltä puuttuvat välineet hallita pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se karkaa käsistä. Kodeissa ei opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta omaan valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä. Harmi, mutta asia taitaa olla monimutkaisempi.

Se on sitä myös yhteiskunnallisesti, suuressa mitassa. Shokkiopetusta ihmisen pahuudesta antaa englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys (Like 2003), jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon. Tuo teos kuuluisi joka kotiin siinä missä bussiaikataulutkin. Kansaa pitäisi kurssittaa ihmisluonnon tuntemukseen. Noissa murhenäytelmissä oli kyse ihmisestä – ei ”niistä muista”.

Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä.” Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: ”Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja.” Saman kuvan maalasi myös Freud, jonka mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.

Keskustelua pahasta on ansiokkaasti jatkettu suomalaisfilosofien toimittamassa kirjassa Radikaali paha (Loki-kirjat 2004), jonka pääkohteena on filosofi Immanuel Kantin näkemys pahuudesta. Eurooppalaisen moraalifilosofian suuri pohjanrakentaja pohti moraalisen pahan ongelmaa ja liitti sen vapauteemme, kykyymme ylipäätään tehdä moraalisia valintoja. Siitä seuraa vastuu. Ihminen valitsee itse itsensä ja oman luonteensa, ja hän voi valita itsensä myös pahana.

Pahasta ei päästä eroon pelkästään hylkäämällä tiettyjä poliittisia järjestelmiä, sillä paha löytää jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja – siksi ajattelun on herkistyttävä pahan tunnistamiseen kyetäkseen taistelemaan sitä vastaan. Se tarve vain korostuu ajassa, jota leimaa pahan estetisoiminen ja viihteellistäminen.

Glover tiedosti, että pahan hillitsemiseksi tarvitaan maailmanlaajuisia poliittisia pidäkkeitä. Se ei kuitenkaan yksin riitä, on käännyttävä ihmismielen puoleen. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee: ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.

Apua ihmiselon vaarallisuuteen Glover haki toisesta kyvystämme, kyvystämme empatiaan ja rakkauteen. Se on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon, käytännön rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen.

Useimmat meistä osaavat arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät. Mutta millaista ihmistä vapaus edellyttää? Olisiko vaikkapa hyvien ihmisten vapaus erilaista kuin pahojen vapaus?

Kaikkien tavoittelemaa ja arvostamaa vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. On syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan, entä miten pidetään yllä ja huolletaan? Ja tekeekö sellaista enää kukaan? Missä on vanhempien vastuu? Mikä on kirkon tai uskonnollisten yhteisöjen tehtävä? Mikä koulun osuus?

Askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta äärimmäisen valvottuun on lopulta tavattoman lyhyt. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, ennen pitkää ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta.

Politiikalle kaikki tällainen asettaa erityisen haasteen. Me haluamme rakentaa turvallista ja rauhallista yhteiskuntaa. Se edellyttää muutakin kuin valvontaa ja kuria. Pohjimmiltaan se edellyttää hyvyyttä. Hyvyyttä ei voi ulkoa käsin kaataa ihmiseen, sen täytyy kasvaa sisältä.

Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei riitä, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Ja sinne toiseen päähän meillä on aika vähän sanomista.

Me voimme vain toivoa, että koko yhteisö tunnistaa hyvän ja hyvyyden tarpeen. Pitää sitä arvossa, rakentaa sen varaan, viljelee hyvyyttä pahuuden ja koston sijaan.

(Kirjoitus perustuu aikaisempiin blogikirjoituksiini ja kolumneihini.)

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *