Palataan lähtöruutuun

Hallitusneuvottelut ovat keskeytyneet, ja hankala työ uhkaa alkaa alusta. Kaiken vaivannäön hukkaan valuminen on turhauttavaa, vaikka itse en osaakaan pitää suurena menetyksenä sitä, että menetetään hallituspohja, joka ei vastannut edes vaalitulosta.

Kepun marssittaminen paikalle ei nyt auta sekään: ehdittiin jo huomata, että suurin hallituspuolue uhkasi romahtaa pienimmäksi oppositiopuolueeksi. Äänestäjien viesti oli aika selvä.

Palataan siis lähtöruutuun. Demokratian kannalta terveellisintä olisi saattaa voittajat yhteen, ja siksi paras hallitus rakentuu kolmen suurimman puolueen varaan, parilla pikkuisella ehkä höystettynä.

Jos yhteistä säveltä ei löydy, sitä pitää etsiä. Uskon, että Kokoomus, demarit ja Perussuomalaiset saavat hyvän ohjelman, kun ajatellaan tarkemmin, mitä Suomi ja Eurooppa nyt tarvitsevat. Brysseliin ei kannata mennä toteamaan, mitä vahinkoa siellä on taas meille päätetty. Suomen pitää korottaa terveen järjen ääni, joka vaatii muutosta, sillä EU on aivan erikoisen lahjakas rankaisemaan itse itseään, ulosliputtamaan työpaikkojaan ja luomaan sietämätöntä byrokratiaa.

Tarvitaan uskonpuhdistusta pohjoisesta. Tervettä ajattelua ja oikeudenmukaisuutta niin talouden, ympäristön kuin energiankin suhteen. Keskityn talouteen, sillä edellisessä blogissani kerroin ilmasto- ja energiapolitiikan mahdollisuuksista.

Ben Zyskowicz hätkähdytti valtiopäivien avajaisissa puheellaan, joka vetosi suoraan omaantuntoon. Minä rohkenin ottaa sen tosissani. Tajusin, että puoluetoverini suree samaa kuin minä ja moni muu kokoomuslainen. Elämme kohtuuttomuuden aikaa, ja kuten Zyskowicz sanoi, “suurten yritysten johtajien tulot, erorahat ja eläkkeet ovat kohonneet aivan omiin, suomalaiselle yhteiskunnalle aiemmin vieraisiin sfääreihin”, joilla ei ole mitään tekemistä maltin tai oikeudenmukaisuuden kanssa.

Talouden maailmasta on tullut sairas. Se ei palkitse oikeita tahoja. On väärin, että tavalliselle yrittävälle ihmiselle nykyinen maailmanmeno rahan tekemisen osalta on niin turhauttava. Normaali tuottavaksi tarkoitettu työ ei kannata, rahaa taotaan vain korkeita riskejä sisältävästä finanssikeinottelusta. Tilanteen sairaus on siinä, että juuri tätä riskiä häivytetään tavalla, joka kaatuu lopulta veronmaksajien päälle ja suistaa talouksia nurin.

Tästähän on kysymys, kun mietimme mitä luottoriskijohdannaiset, derivatiivit ja hedgerahastot käytännössä tarkoittavat. Ne vievät maailmaan, jossa ei olla enää ollenkaan tekemisissä todellisen varallisuuden tai hyvinvoinnin kanssa. Todelliseen globaaliin varallisuuteen verrattuna näiden summa on 23-kertainen. Jos globaalin maailmantalouden BKT on noin 50 biljoonaa dollaria, finanssikeinottelussa pyörteilee 1144 biljoonaa.

Maailman valtioiden yhteenlasketuillakaan rahoilla tätä rakennelmaa ei voida pitää pystyssä, rahoja ei ole. Tästä yksinkertaisesta syystä edes pankit eivät voi luottaa toisiin pankkeihin. On epäselvää, voivatko hallitukset missään oloissa taata takauslupauksiaan. Voi olla, että tässä suhteessa konkurssikypsien valtioiden määrä tulee vielä nousemaan useisiin kymmeniin.

Sekä Eurooppa että maailma tarvitsevat talouden pelisääntöjen tervehdyttämistä, yksinkertaisesti terveempää ja inhimillisempää kapitalismia, jossa keskeinen arvontuottaminen perustuu työntekoon. Yhtenä esimerkkinä on mainittava luottoriskijohdannaiset, jotka häivyttävät sijoittamiseen normaalisti kuuluvat riskit pilviin, tavoittamattomiin. Ne tulisi todeta vastedes laittomiksi, nimenomaan sellaiset hedgerahastot, jotka tähtäävät pelkkään spekulatiiviseen voittoon.

Johdannaisia ja hedgerahastoja käytetään suojaamaan sijoitusta, siis vähentämään riskiä. Ne ovat siis vakuutus – ja jos maailma on vakuutettu 23-kertaisesti, niin voisi kuvitella, että me tienaamme kaikki, kun tulee oikein iso katastrofi.

Toisena esimerkkinä on verotuksen painopiste. Poliittisten sanktioiden ja kannusteiden tulisi varoittaa velkaan perustuvasta kasvusta ja rohkaista investointeihin perustuvaan kasvuun. Kolmanneksi on alettava kysyä, onko yrityksen koolle laitettava jokin raja. Onko ylipäätään mielekästä, että yritys on niin suuri, että sen kaatuessa voi kaatua valtiontalous?

Kreikan pahenevat talousongelmat, Portugalin lainapaketti, Irlannin tilanne ja mahdolliset muut kaatujataloudet ovat laittaneet meidät nyt hyvin vakavan paikan eteen. Olemme joutuneet tukemaan sellaista kapitalismia, jota ei pitäisi ollakaan, kun normaali markkinatalouden riski ei jakaannu oikein. Siksi on harkittu eri ulospääsyteitä, ja meistä pessimistisimmät ovat tarjonneet velkajärjestelyä ja heikkojen maiden irrottamista euroalueesta.

Sen shokkihoidon eduksi on laskettava realismi: ainakin jouduttaisiin elämään suu säkkiä myöten ja opittaisiin terveen markkinatalouden ehdoille. Tällainen kertarytinä kelpaisi persuillekin, vaikka kukaan ei tiedä millainen vahinkokierre siitä laukeaisi. Realismilla voi kuitenkin olla kallis hinta, jos sen toteutustapa on hallitsematon.

Paljon puhuttu velkajärjestely on osin toteutunut jo itsestään markkinavoimien toteuttamana, kun lainapaperien arvo on yksinkertaisesti pudonnut. Kukaan ei usko, että saamme omamme takaisin, voitosta puhumattakaan. Sankarillisista budjettileikkauksista huolimatta kriisitaloudet ovat luisussa, koska investoijat ovat menettäneet uskonsa pelastustoimien tehokkuuteen. Kritiikki kohdistuu näin myös Brysselin tiukan talouskurin suuntaan, kun velvoite korjata budjettivajetta ei jousta talouskasvun suhdanteissa. Kun talouskuri hilaa alas tuottoa, valtava velka näyttää yhä mahdottomammalta hoitaa.

Olisiko pohdittava kolmatta vaihtoehtoa, ja tarjottava sitä Suomen kompromissina: Ratkaisu rahaliiton ongelmiin ei ole kriisimaiden eroaminen eurosta tai parempikuntoisten pohjoisten maiden pelastautuminen omaksi alueekseen – menetelmän haittapuoli on sen hitaus ja arvaamattomuus. Pitäisikö sen sijaan harkita kansallista rinnakkaisvaluuttaa euron seuraksi, joka toimisi suhdannepoliittisena vastavoimana ja elvyttäjänä? Ratkaisu on epäortodoksinen, mutta sillä on tietyt hyödyt.

Oli kansallinen rinnakkaisvaluutta sitten laskennallinen järjestelmä tai Kreikan tapauksessa konkreettinen drakman seteli, se elvyttää paikallista taloutta ja työllisyyttä, ja estää hintojen nousupainetta. Tavallinen kreikkalainen työtätekevä voi ostaa päivittäistavaroita ja selvitä vaikeimman yli drakmoilla. Samalla Kreikan talous palaa sinne, missä sen luontainen kilpailuetu on. Kreikan taloudesta 15 % tulee matkailuelinkeinosta, ja tälle alueelle saataisiin järkevä devalvoituminen aikaiseksi. Edelleen maatalous ja kauppamerenkulku hyötyvät välillisesti. Näin maa voi maksaa luottojaan takaisin EU-maille ja pankeille, samalla kun välttää sisäisen sekasorron – joka sekin on nyt todellinen vaihtoehto. Kun kriisi on ohi, tyylikäs paluu yksiselitteiseen euroon on mahdollinen.

Mitä tapahtuisi, jos Suomi ehdottaisi tällaista mallia? Tässä voisi olla riittävästi yhdistävää voimaa, uskoa tulevaisuuteen ja ennen kaikkea irtiotto talouden anekaupasta. Se voisi yhdistää kolme pääpuolueen intressit vaikeissa hallitusneuvotteluissa, sillä malli saattaisi kelvata perussuomalaisillekin. Mitään hävittävää uuden tulokulman tarjoamisessa tuskin on, sillä tilanne Kreikassa on nyt niin paha, että epäperinteisiäkin malleja on syytä pitää esillä.

Share Button

8 kommenttia artikkeliin “Palataan lähtöruutuun

  1. Paluuviite: derrick
  2. Paluuviite: tyrone
  3. Paluuviite: Franklin
  4. Paluuviite: Allen
  5. Paluuviite: Leslie
  6. Paluuviite: Neil
  7. Paluuviite: Lynn

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *