Minulla on poliitikon näkökulmasta vähän turhauttava ongelma. Ajatukseni kyllä kelpaavat siteerattavaksi, mutta lähdettä niille ei tahdo löytyä. Viime kesänä hämminkiä herätti ydinvoimaa koskeva blogikirjoitukseni, jota oli siteerattu alkuperää mainitsematta eduskunnassa. Hesaria myöten alkoi ihmettely, kuka tekstin takana lopulta oli. No minähän se olin, ihan vain minä, vaikka etenkin pienet vihreät miehet arvelivat, ettei kompetenssini sellaiseen yltäisi.
Uusin esimerkki taitaa olla niin sanottu Soinin malli.
Kun paraikaa keskustellaan, onko Soinin malli Timo Soinin vai Metalliliiton kynästä, on syytä asiallisesti todeta, ettei kummastakaan kynästä. Parempi olisi kysyä, mistä Metalliliitto on saanut kimmokkeen ominaispäästömallilleen. Lähinnä tulee mieleen terästeollisuuden kansainvälinen järjestö (IISI) sekä sen suomalaiset yritysjäsenet, etenkin Rautaruukki ja myös Outokumpu.
Mutta mistä he ovat saaneet idean alunperin? Ainakin allekirjoittaneelta, muista en ole varma. Blogissani Soinin malli ei ole Soinin malli (27.1.) kerron, että malli ei ole uusi. Itse olen ajanut ominaispäästöjen periaatteeseen perustuvaa mallia päästökauppadirektiiviin jo vuonna 2002, ensimmäisenä Euroopassa. Jutussa tunnustan, mistä idean sain. Olen siinä käsityksessä, ettei kukaan ollut sitä vielä esittänyt – kertaakaan en sellaisesta ollut kuullut. Ehdotin periaatetta tuolloin Euroopan terästeollisuuden edustajille, jotka siinä vaiheessa toivoivat voivansa jäädä päästökaupan ulkopuolelle. Kauppasin siis vaihtoehtoista strategiaa, joka palkitsisi puhtainta toimijaa ja antaisi johdonmukaisen kannustimen päästöjen vähentämiseen. Ainakaan tässä kysymyksessä terästeollisuus ei lobannut minua vaan minä lobbasin heitä.
Tuolloin en nimittänyt ideaani ominaispäästöjärjestelmäksi vaan puhuin prosessipäästöistä, mutta idea on aivan sama. Myöhemmin alettiin puhua teollisuusalakohtaisista ominaispäästöistä.
Jotta tämä ei jäisi makuasiaksi, ohessa päästökauppaa koskeva täysistuntopuheeni yhdeksän vuoden takaa, 10.10.2002 – sen lopussa esittelen kyseistä prosessipäästöjä koskevaa muutosesitystäni numero 99. Puhe löytyy EU:n arkistoista (http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+CRE+20021010+ITEM-001+DOC+XML+V0//FI&query=INTERV&detail=4-038. )
Pelkäsin jo kymmenen vuotta sitten, että tulee aika, jolloin komission hanke näyttäytyy suurena taloudellisena vahinkona.
”Korhola (PPE-DE ). – (FI) Arvoisa puhemies, kyseessä on mietintö, jolla varmasti on todella suuri merkitys; kielteinen vai myönteinen, jää nähtäväksi vasta tosielämässä. Silloin ovat kyseessä oikeat yritykset ja oikeiden ihmisten työpaikat, oikeiden perheiden elanto ja todellinen ilmastomuutos. Kyseessä on kokeilu, jossa EU:lla ei olisi varaa epäonnistua.
Periaatteessa kannatan lämpimästi päästökauppaa, mutta on sanottava, että tämä esitys on huolestuttavan keskeneräinen. Komission ehdotus muun muassa jätti vastaamatta seuraaviin kysymyksiin: varhain ympäristötoimia toteuttaneiden yritysten kilpailukyky, erityisesti ottaen huomioon taakanjaon tuomat maakohtaiset rajoitteet, taakanjaon kilpailua vääristävät tekijät eri jäsenvaltioiden välillä yleensä, päästökaupan suhde valtioiden fiskaalisiin intresseihin, päästökaupan suhde vapaisiin energiamarkkinoihin samoin kuin näiden yhteisvaikutuksesta syntyvät valtaisat tulonsiirrot eri toimijoiden ja eri valtioiden välillä, laajentuminen, EU:n suojautuminen kolmansien maiden toimijoiden hyökkäyksiä tai Soros-tyyppisiä keinottelijoita vastaan, oikeussuojaa ja muutoksenhakua koskevat kysymykset. Jälkimmäiset valiokunta onneksi hyväksyi esityksestäni.
Edelleen epäselviksi jäävien kysymysten lisäksi esitys näyttää sekoittavan tavoitteet ja keinot, kansallisen ja yritystason, sekä markkinavälineet ja perinteisen kontrolliin perustuvan hallinnon. Näiden sekoituksena se palvelee huonosti tarkoitustaan ja aiheuttaa tarpeettomasti taakkaa itse asiaan, päästöjen vähentämiseen, josta eurooppalaiset toimijat tähän asti ovat olleet yksimielisiä. Lisää vaikeuksia lupaa päästökaupan oheen leivottu tavattoman raskas byrokratia, jonka purkamisesta parlamentti ei valitettavasti halunnut kantaa vastuuta.
Olen erityisesti kantanut huolta hiilivuodon mahdollisuudesta. Ilman tarkistustani direktiivi ei erottele hiilidioksidipäästöjä hiilen energiakäytön ja prosessikäytön välillä. Sen seurauksena eurooppalaisen, globaalisti hyvät ekologiset standardit täyttävän terästeollisuuden asema on vaarassa heiketä globaaleilla markkinoilla, jolloin syntyy paitsi taloudellinen myös valtava ekologinen vahinko.”
Toinen puheeni, 1.heinäkuuta 2003, jatkaa samalla linjalla: (http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+CRE+20030701+ITEM-010+DOC+XML+V0//FI&query=INTERV&detail=2-298):
”Korhola (PPE-DE ). – (FI) Arvoisa puhemies, on vaikea kuvitella mitään muuta mietintöä, joka vaikuttaisi eurooppalaisiin olosuhteisiin yhtä paljon ja josta päättäjät tietävät yhtä vähän.
Eurooppa on nyt astumassa tuntemattomalle maaperälle. Edes teoreettista tutkimusta päästökaupan vaikutuksista ei ole kuin nimeksi. Kun pari vuotta sitten saimme komission esityksen eteemme, alkoi selvitä, miten valtavia aukkoja oli esityksessä, jonka varaan oltiin rakentamassa eurooppalaista taloutta, kilpailu- ja ympäristöstrategiaa. Ei arvioita laajentumisen vaikutuksista, ei suuntaviivoja päästöoikeuden kirjanpidollisesta asemasta yrityksissä, ei tietoa arvonlisäverotuksesta, ei edes strategiaa vakavien markkinahäiriöiden ja spekulatiivisten hyökkäysten varalle, ei tarkkaa tietoa jäsenvaltioiden päästöistä, yritysten päästöistä puhumattakaan, ei esitystä muutoksenhakuoikeuksista. On valitettavaa, että saimme niin keskeneräisen esityksen niin keskeisestä asiasta. Tätä on korjailtu paljon, mutta onnistuimmeko me, se jää nähtäväksi.
– – –
Erityinen ongelma päästökaupan yhteydessä oli lämmön ja sähkön yhteistuotanto (CHP) sekä prosessipäästöt. Jos CHP:n luonteeseen liittyvää kausaaliketjua ei oteta huomioon, eivät myöskään päästövähennykset toteudu. Nyt trilogi toteaa ja tunnustaa CHP:n erityisluonteen. Jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon prosessipäästöjen vähentämisen potentiaalin, joka käytännössä tarkoittaa, että parhaat eurooppalaiset terästehtaat voivat saada täydet päästöoikeudet eivätkä joudu kärsimään ylimääräisistä kustannuksista kireästi kilpailluilla teräksen maailmanmarkkinoilla. Silloin hiilivuodon riski vähenee, ja todellinen mahdollisuus ilmastonmuutoksen torjumiseen kasvaa”.
Olen aina ajatellut, etten keksinyt mitään tavatonta vaan itsestään selvän periaatteen: päästöt tuotantotonnia kohden ovat aika reilu kriteeri millä tahansa toimialalla, koska ne kannustavat kilpajuoksuun päästöjen vähentämiseksi kaikessa teollisessa tuotannossa. Siksi en epäile, etteikö joku muukin olisi saattanut keksiä samaa periaatetta silloin aikoinaan. Niin sanotuilla sosiaalisilla faktoilla saattoi olla pakottavaa vaikutusta hyvinkin monen ideanikkarin päässä samaan aikaan. Mutta Soini se ei kyllä voinut olla – siihen aikaan Perussuomalaisilla oli muita huolia.
Miksi tämän kaiken sanominen on niin tärkeää, että pitää vaivautua kirjoittamaan blogi? Selitys on aika yksinkertainen: poliitikon työ on ajatusten kauppaamista. Sitä toivoisi, että ne menevätkin kaupaksi, kuten nyt on käynyt. Joskus – tosin valitettavan harvoin – ne ovat myös omia oivalluksia ja keksintöjä. Varsinkin silloin toivoo, että joku vielä muistaa, kuka niitä alunperin yritti myydä. Se tekisi työstämme astetta mitattavampaa ja ylläpitäisi motivaatiota hakea uusia ratkaisuja jatkossakin.
Mutta mitä väliä, kunhan ollaan hyvällä asialla. Nyt olisi tärkeintä huolehtia, että terve järki voittaisi vihdoin ilmastopolitiikassa. Nimenomaan siitä on ollut pulaa. Onnea siis Soinin ja Putkosen hankkeille!
