Viime päivinä, kun kirkosta, sen jäsenkadosta, uskosta, Jumalasta ja synnistä on puhuttu niin paljon, olen miettinyt mikä kristinuskossa on parasta. Mikä siinä on sellaista, jota en voi vastustaa?
Olin kerran eräässä seminaarissa, jonka aihe oli Ateismi ja Jumala. Paikalle oli kutsuttu neljä alustajaa, kaksi molemmilta puolin. Minulta odotettiin uskon puolustusta. Selitin, että asetelma oli raskas. Länsimainen uskon puolustaminen oli kasvanut silmissäni vuoreksi, jolle en halua kiivetä. Jään sovinnolla alas. Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa Jumalan mainetta tai edustaa hänen asiaansa. Olen vakuuttunut, että jos hän haluaa, hän tekee sen itse.
Karamazovin veljeksissä luostarinvanhin isä Zosima sanoi näin uskon todisteita kaipaavalle tilanomistajattarelle: ”Todistaa tässä ei voi mitään. Tulla vakuutetuksi, se on mahdollista.” Reitiksi hän osoitti toimivan rakkauden.
Olen ollut viime vuodet politiikassa. Osaan tapella kannastani ja pilkata vastapuolen kantaa. Siksi pelkään nyt avata suuni. Uskoon ei haluaisi liittää mitään sellaista. Tämä on rakkaustarina. Rakastunut haluaa puhua rakastetustaan siksi, että on vaikea vaieta siitä mikä täyttää ajatukset ja kuohuttaa sydäntä, ei siksi, että haluaisi suostutella jonkun kannalleen.
Rakkauden lailla usko on salaisuus, jota ei hallita. Rakkaus ei ole johtopäätös kohteen erinomaisista ominaisuuksista. Se on jotakin muuta. Et oikeastaan tiedä miksi se syttyy – ehkä siitäkään, miksi niin ei käy. Painostamalla sen voi kuitenkin tuhota – siihen liittyy ehdoton vapaa tahto. Ja vain intohimon täyttämä rakkaus voi antaa selityksen, miksi tämä vapaa tahto keskittyä kaiken halunsa tähän yhteen. Se mikä näyttää ulospäin elämän kaventumiselta, säännöiltä ja rajoilta, on sisältäpäin pelkkää rakkauden ylistystä. Mutta kuten usein käy, rakkaus myös haavoittaa.
Mitä rakastan eniten? Pari yötä sitten heräsin ihmeellisestä unesta. Kai olen alitajuisesti surrut tätä kirkon julkisuuskeskustelua, kun unissakin sitä murehdin. Herätessä tajusin, miten ihmeellisen esimerkin Jumala Jeesuksessa antoi. Hän ei tyytynyt jakamaan ohjeita korkealta pilvenreunalta. Hän rakasti luotuaan niin paljon, että halusi tulla yhdeksi meistä, kertomaan ihmisen kielellä Jumalan rakkaudesta, näyttämään sen teoin. Jeesus tuli tänne. Jeesus varoitti tuomitsemasta ketään, varoitti laittamasta raskaita taakkoja ihmisten päälle. Hän antoi esimerkin ja sanoi: ”Tule ja seuraa minua.” Hän ei pelännyt lähestyä ketään. Entä me?
Georges Bernanos sanoo sen näin: ”Jos Jumala olisi pakanoiden tai filosofien Jumala, voisi hän paeta mahdollisimman korkealle taivaaseen ja meidän kurjuutemme suistaisi hänet alas sieltä. Mutta te tiedätte, että hän on tullut meitä vastaan. Voitte puida hänelle nyrkkiä, sylkeä häntä kasvoihin, ruoskia häntä ja lopuksi naulata hänet ristille, se ei merkitse mitään. Se on jo tapahtunut, tyttäreni…”
Jumalan kansaan kuuluu kummallista väkeä ja usko tuottaa merkillisiä, ääreviä ilmiöitä. Miksi se tekee joillekin niin ilmeisen pahaa, ja miksi toinen kukoistaa saman uskon voimasta? Toinen kaavoittuu henkisesti, toinen uskaltaa enemmän kuin koskaan. Toiselle uskosta tulee vimma ottaa maailma ja toiset haltuun. Toiselle usko on kutsu rentoon levollisuuteen, uskallusta pelkkyyteen. Satutetut ja pelokkaat satuttavat lisää. Uskolla lyödään ja pakotetaan, vaikka Jeesus ei pakottanut koskaan. Pahimmat iskut olen saanut uskovilta, hellin rakkaus ja hoito on tullut samasta suunnasta.
Suomi on täynnä meitä hengellisiä sotainvalideja, joiden lähes koko elämä menee uskovilta saaduista haavoista toipuessa, ei haavoittajien vuoksi vaan aseen tähden. Voisin kovettaa itseni, valita asenteen, jossa ne eivät satu eivätkä tunnu. Mutta pelkään kuollakseni, että olisin turta silloinkin, kun sen pitäisi sattua.
Mitä sanoisin satutetulle? Paetaan Jumalan syliin kun jumalalla lyödään. Sylissäpitäjä ottaa vastaan, kun Kirjanpitäjällä uhataan.
