Capitol Hill rakennuksen parvekkeella the Mall:lle päin. Kuvassa allekirjoittanut, Kristina Moore (edustaja Darrel Issa), saksalainen kollegani Diana Gierstorfer ja Brian Hughes (senaattori Lisa Murkowski).
Trans-Atlanttista yhteistyötä
Kuuden vuoden työni aikana Euroopan Parlamentissa olen huomannut, että tuskin mikään aiheuttaa meppien keskuudessa niin paljon intohimoja suuntaan jos toiseen, kuin USAn ilmastopolitiikka, tai pikemminkin sen puute. Yleiskäsityshän nimittäin on, että me eurooppalaiset olemme edelläkävijöitä ilmastomuutoksen vastaisessa taistelussa, ja kunhan USA vielä saadaan mukaan, niin maailman pelastumista ei estä mikään. Vielä tähän mennessä ei ole saatu, ja sekös meitä eurooppalaisia kismittää.
Pannahisen omahyväiset jenkit, ovat vaan kiinnostuneet rahasta ja öljystä, muusta viis. No, asia ei toki ole ollut kovin yksinkertainen, sillä yhtälö kasvuhaluiset Kiina ja Intia, USAn öljyriippuvuus ja kilpailu maailman johtavasta talousmahdista, on toki kinkkinen. Ja se, että USA on maailman ainoa todellinen superpower, ja haluaa edelleenkin olla, on hillinnyt kovimpien itserankaisupolitiikkojen käyttöönottoa. Juuri näihin syihin vedoten USA ei ole lähtenyt omaehtoisesti talouskasvua ja työllisyyttään rajoittamaan osallistumalla ilmastonmuutostalkoisiin. Myös koko ilmastonmuutos on sielläpäin ollut häilyvä käsite, eikä asiaa suinkaan parantanut Bushin öljymiehen ominaisuudessa antamat näköalattomat kommentit. Nyt kuitenkin on muutosta näkyvissä.
Terveisiä siis Washingtonista, jossa vietin toissa viikolla upeat viisi päivää. Sain ilokseni nimittäin kuulla keväällä, että minut oli valittu yhdeksi 10stä Euroopan Parlamentin poliittisesta avustajasta/neuvonantajasta, jotka hyväksyttiin mukaan saksalaisen Bertelsmann Foundation:in Congressional European Parliament Initiative (CEPI) ohjelmaan. Ohjelma kerää kokoon 10 avustajaa parlamentista ja 10 "stafferia" USAn kongressista, jotka siellä ovat vastaavissa tehtävissä edustajien ja senaattoreiden kabineteissa. Ohjelmaan mukaanpääsy on ollut valtava kunnia; Parlamentin entinen puhemies Pat Cox, Tanskan entinen pääministeri Poul Nyrup Rasmussen ja Jacques Santer, Luxemburgin entinen pääministeri ja entinen komission Puheenjohtaja, olivat muun muassa hakijoita valitsemassa EUn puolelta. Olen mukana ainoana suomalaisena ja itse asiassa ainoana poliittisen ryhmäni, EPPn, jäsenenä.
Ohjelma toimii niin, että meidät on jaettu kahteen eri ryhmään (5 EU +5 US), ilmasto- ja energiaosaajiin ja finanssiasioita hoitaviin avustajiin. Näissä ryhmissä pidämme palavereita keskustellen maanosiemme politiikoista ja niiden mahdollisesta yhteensovittamisesta, tapaamme eri alan vaikuttajia ja erityisesti tutustumme toisiimme ja luomme suhteita. On upeaa, että mm. Senaattori Lisa Murkowskin energianeuvonantaja Brian Hughes, Edustaja Henry Waxmanin neuvonantaja Melissä Bez Cheatman, ja monet muut kollegani siellä ovat nykyään hyviä ystäviäni, joiden kanssa pidämme yhteyttä niin työasioissa kuin niiden ulkopuoleltakin. Nämä ovat kuitenkin nimiä, jotka vilahtavat usein USAn ilmasto- ja energiapolitiikkaa ihmetellessä, ja mikä onkaan parempaa kuin suorat kontaktit toimistoihinsa.
Itse uskon, että tässä nimenomaan onkin koko ohjelman idea: mikään ei ole niin tärkeää kuin toimivat ystävyyssuhteet ja varsinkin kun tulemme kuitenkin nk. "eri maailmoista". Usein valiokuntia seuratessani olen huomannut, että suurin ongelma EUn suhtautumisessa USAhan on se, että me emme itse asiassa tiedä yhtään, mitä siellä tapahtuu. Ja koska näemme, ettei siellä tapahdu samoja asioita kuin täällä, "tiedämme" että siellä ei tapahdu yhtään mitään. Mikä siis sen parempaa kuin alkaa muuttaa tätä harhakuvitelmaa myös näin avustaja/neuvonantaja tasolla.
Jenkeissä nimittäin tapahtuu. Toki voimme aiheellisesti ihmetellä, miksi he heräävät vasta nyt pikkuhiljaa yhteisiin päästöleikkaustalkoisiin, mutta samanaikaisesti meidän on tunnustettava, että heitä odotellessamme olemme katselleet väärään suuntaan: he eivät todellakaan kulje meidän kanssamme samaa polkua takanamme. Siinä missä EU luo kireät päästöleikkaustavoitteet laillisesti sitoviksi, amerikkalaiset miettivät millä teknologialla energiaa voidaan kuluttaa vähemmän ja kestävämmin, jonka sivutuotteena päästöt vähentyvät. Tai siinä missä EU on asettanut sitovat uusiutuvan energian tavoitteet vuodelle 2020 tietämättä miten ne saavutetaan, jenkit sijoittavat miljardeja kestävimpien energiamuotojen tutkimiseen ja kehittämiseen sillä energiaomavaraisuuden vahvistaminen on heillekin elintärkeää. Pelaamme siis samaa peliä, mutta eri säännöillä. Haaste on kuitenkin kummallekin sama. Kaukana takana ovat ajat, jolloin olin samassa neuvottelussa Buenos Airesissa kuulemassa Senaattori Larry Graig:in julistavan mahtipontisesti, että "me emme sammuta valojamme, me emme aja alas tuotantoamme!". Syystäkin mepeillä silloin menivät kahvit väärään kurkkuun. Silloin selvästikään me emme ymmärtäneet heitä, eivätkä he meitä. Nyt tarvitsemme kummaltakin avoimuutta, toistemme ymmärtämistä ja yhteisien tavoitteiden tunnustamista, ennen keinoja. Ja aika alkaa olla kypsä siihen suuntaan.
Itse Washingtonin matka oli ikimuistoinen: keskustelumme olivat rakentavia, kritiikkiä jaoimme kysymysten muodossa puolin jos toisin ja ennen kaikkea keskustelut auttoivat meitä ymmärtämään hieman "miksi" ja "miten". Antoisinta oli huomata, että niin meidän viisi henkinen ilmasto/energiadelegaatiomme, kuin amerikkalaisten vastaava olivat myös sisäisesti monista asioista eri mieltä. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi demokraatti/republikaani- kädenvääntö tai sitten vaikkapa kokoomuslaisen vs. vihreän ilmastoajattelun erilaisuus. Juuri tällaisia keskusteluja tarvitaan lisää, sillä oma mielipide kannattaa muodostaa vasta kun on kuullut kaikkia muitakin näkemyksiä.
Itse pyrin keskusteluissa koko ajan tuomaan esille realistisesti esimerkkejä mitä EUn ilmastopolitiikka tarkoittaa käytännössä ja mitä ehkä amerikkalaisten tulisi omissa suunnitelmissaan ottaa huomioon tai varoa. Tähän liittyen olikin yllätys kun Department of Energy:n Eurooppasuhteista vastaavat virkamiehet eivät ollenkaan ymmärtäneet kysymystäni siitä, mitä virheitä heidän mielestään me eurooppalaiset olemme ilmastopolitiikassa tehneet. Jopa siinä määrin eivät ymmärtäneet, että kokouksen jälkeen virkamies tuli erikseen vielä kysymään mitä sillä kysymyksellä oikein tarkoitin. Kerroin päästökaupan kylkiäisenä tulleesta sähkön hinnan noususta ja monipuolisista rasitteista teollisuudellemme ilman ilmastovaikutuksia, uusiutuvan energian tavoitteen aiheuttamista markkinoita vääristävistä syöttötariffeista ja hätäratkaisuista esim. puun polton kohdalla, mutta olin mielestään kovin väärässä. Valistustyötä on siis vielä tehtävänä.
Osa oli kuitenkin valveutuneempaa: erityisesti mieleeni jäi hyvä ystäväni Brian senaattori Murkowskin kabinetista, jonka kanssa tunnuimme olevan yllättävän saman mielisiä energia- ja ilmastopolitiikasta ja eri tulevaisuuden näkymistä ja ratkaisuista. Usein Brian tuli kertomaan jälkikäteen, että oli juuri ollut kysymässä kysymyksen, jonka ehdinkin ensin. Erään palaverin jälkeen hän tulikin kysymään, olenko kuullut nk. Hartwell-paperista, jonka kansainvälinen huippututkijajoukko julkaisi jokusen viikkoa sitten. Brian kehui, että siinä on mukana yksi suomalainenkin, jota hän on joskus yrittänyt saada kiinni ja asiantuntijaksi senaattiin. Sanoin Brianille, että no tokihan Korholan Aten, pomoni aviomiehen ja jäätävän upean tyypin kohtuuhyvin tunnen. Sen jälkeen palaset loksahtivatkin kohdilleen. Eli jos on minulla kanavat nyt USAn poliittiselle huipulle, niinpä on myös heillä Euroopan. Nyt täytyy sitten suunnitella hyvä ajankohta lähteä reissuun uudestaan, kutsu varmasti pian käy: Atte tuo terveisiä maailman tiedehuipulta ja Eija-Riitta poliittiselta vastaavalta. Mahtavaa!
Muutenkin tapasimme matkalla mielenkiintoisia henkilöitä, joista erityisesti mieleen jäi R. Nicholas Burns, joka palveli Condoleezza Rice:n alaisuudessa varaulkoministerinä. Nöyrempää ja maailmanpoliittisen strategisesti viisaampaa miestä saa hakea ja oli upeaa kuulla sisäpiirin tietoa miten asioita Valkoisessa Talossa käsitellään. Mielenkiintoista oli myös tavata Maailman pankissä Kenneth J. Andrasko ja Fred Boltz, jotka siellä vastaavat REDD+ ohjelman rahoituksesta. REDD+ ohjelman ideahan on, että kehitysmaat jättäisivät metsänsä koskemattomiksi ns "hiilinieluiksi" ja saisivat siitä niille asetetun markkinahinnan, tai vähintääkin sitoutuisivat kestävään metsätalouteen. Muistan kun Eija-Riitan kanssa ollessamme Kuala Lumpurissa tutustumassa palmuöljyplantaaseihin asiasta vastaava ministeri tokaisi, että kukaan järkevä johtaja ei käske kansalaisiaan levätä laakereillaan ja olla "kädestä suuhun" tulevan ulkomaisen rahoituksen varassa, ilman omaa aktiivista elinkeinoa. Kysyin Maailman pankin kavereilta mielipidettä tähän kommenttiin, ja näinpä tätä asiaa sielläkin mietitään. Tämä ongelma on todellinen, joka tulee jotenkin kestävällä tavalla ratkaista. No, katsellaan miten asia etenee. Näin sattumalta vilaukselta myös entisen ulkoministeri Madeline Albrightin toimistossaan, joka sijaitsee Bertelsmann-säätiön vieressä. Tuo rautarouva johti kokousta edelleen kuin vanha tekijä, vaikka ikääkin on kertynyt jo kunnioitettavat 73 vuotta.
Toki matka ei ollut ihan pelkkää politiikkaa, ilta-aktiviteetit ja muut riennot kuuluivat luonnollisesti asiaan. Tulipa nähtyä ensimmäistä kertaa baseball ottelukin, ja todettua se juuri niin tylsäksi kuin kaikki varoittivat. Tosin olin ottanut neuvosta vaarin ja panostin oluen ja hodareiden makusteluun, niillä eväillä viihtyikin yllättävän kivasti kolmisen tuntia. Osallistuimme myös kokkauskurssille osana team building harjoitusta, jostain syystä osakseni jäi ottaa valokuvia ja taata valkoviinin oikea kylmyysaste. No, syödä onneksi kuitenkin sain!
Kävimme myös tutustumassa Kongressiin, eli Capitol Hillin, senaatin ja edustajainhuoneen rakennuksiin. Ameriikan hehkua oli ilmassa kun astelimme samoilla käytävillä kuin kaikki suurmiehet aikanaan, sain mm. käydä senaattoreiden toimistoissa ja presidentti Obamankin entisen työhuoneen ovella. Hill-rakennuksessa toki kävimme myös suuressa salissa, jossa presidentit tapaavat käydä edustajille ja senaattoreille puhumassa. Rakennusten alla myös kulkee pieni metrojuna, jolla edustajat ja työntekijät sukkuloivat senaatin ja edustajainhuoneen väliä, ja sanomattakin on selvä, että vartijoita on joka puolella.
Kaikkinensa matka oli ikimuistoinen, yksi parhainta kokemuksia elämässäni toistaiseksi. Seuraavaksi tapaamme toisemme 31.8 jolloin on jenkkien vuoro tulla tutustumaan eurooppalaiseen politiikan tekoon. Tulemme tapaamaan ilmastokomissaarin, Parlamentin puhemiehen jne. eli takuu elämys on heille myös tulossa. Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon valmistelutyötä tehtävänä, lupasin nimittäin käydä kokeilemassa jokaisen ravintolan, jonne vieraamme viemme. Rankka homma, mutta jonkun kai sekin on tehtävä…
Jos haluat lukea lisää tästä CEPI-ohjelmasta, täältä löytyy kaikki oleellinen, osallistujien henkilökuvista lähtien www.cepinitiative.org . Yksi asia on varmaa: ensi vuonna valitsijaraadilla tulee olemaan hikiset paikat, sen verran tämä ohjelma on alkanut Parlamentissa kiinnostusta herättämään!
