(Koska aihe on tänään korkean ajankohtainen ja koska on kesä, lienee luvallista tarjota uusintaa huhtikuulta:)
Politiikka ei aina ole loogista. Samoista teoista saa eri rangaistuksen – se näet vähän riippuu.
Politiikan seiskapäivä, Vihreä Lanka, kysyi muutama vuosi sitten puhelimessa, onko ydinvoimateollisuus, tai siitä hyötyvä taho, rahoittanut vaalikampanjaani. En osannut sitä heti kiistääkään, kun muistin että ainakin energiayhtiö Pohjolan Voima oli osallistunut vuoden 2004 vaalien varainhankintaseminaariini. Ja todellakin: kun tarkistin asian, säteilevää rahaa löytyi peräti 500 euron edestä. Kyseinen yhtiö tekee paitsi bioenergiaa ja tuulivoimaa, myös ydinvoimaa TVO:n kautta.
Samainen PVO on itse asiassa kartuttanut myös vihreiden vaalikassaa, mutta jostakin syystä juuri minä sain vihreiden parissa maksetun naisen ja ydinvoimalobbarin roolin.
Syy oli yksinkertainen. Minulla oli väärä mielipide, ja sen ei luotettu syntyneen pelkällä järjenkäytöllä. Tarvittiin korruptoitunut mieli.
Taustalla lienee mielikuva poliitikosta eräänlaisena huorana, jolla ei ole varsinaisesti omaa poliittista rakkauselämää vaan joka on rahalla ostettavissa minkä vain aatteen palvelukseen. Miksiköhän?
En näet voisi kuvitella summaa, jolla vakaumukseni olisi kaupan.
Yksi tärkeä osa vakaumustani on, että pidän oikeutenani ajatella vapaasti ja muuttaa mieltäni uusien argumenttien tullessa vastaan.”When the facts change, I change my mind. What do you do, Sir”, perusteli talousguru Keyneskin oikeuttaan tulla uusiin johtopäätöksiin.
Juuri näin kävi minulle. Kielteisen ydinvoimakantani tarkistin uudelleen 2000-luvun alussa, kun luin tilastoja ja huomasin muutamia seikkoja. Ydinvoiman alasajo lähes systemaattisesti nostaa fossiilisen energian osuutta. Se on varsin puhdas ja turvallinen tuotantomuoto, joka on sitoutunut huolehtimaan omista jätteistään, toisin kuin fossiiliset. Se ei pilaa ilmanlaatua, toisin kuin puunpoltto. Se on itsessään kannattavaa, toisin kuin tuulivoima.
En pidä ydinvoimaa täydellisenä, niin kuin en mitään tässä maailmassa, mutta se on energiapolitiikan pienempi paha, jonka on syytä olla osa energiapalettiamme.
Tuulivoimaakin kannatan, aina kun se on tehokkaassa käytössä. Se on nerokas ratkaisu nollata päästöjä varsinkin silloin, jos säätövoiman ongelmaa ei synny. Näin on esimerkiksi, jos tuulivoimalla tehdään vetyä tai jos yksittäinen turpiini jauhaa vaikkapa neonvalomainoksen akkuihin sen tarvitseman sähkön.
Ydinvoimakokemuksieni valossa ihmettelen kuitenkin sitä kaksinaismoralismia, joka tuulivoimateollisuuden lobbyyn liittyy. Se epäpyhä allianssi harvoin noteerataan. Yritysjohtajat ovat liittoutuneet poliitikkojen ja tutkijoiden kylkeen vaatimaan nopeita toimia ilmaston lämpenemistä vastaan ja uusiutuvien puolesta. Tällainen lobbaus ei ole intressejä vailla – varsinkaan tapauksissa, joissa poliitikoilla itsellään on omistusosuus uusiutuvan energian yhtiöistä. Ei pitäisi hämmästyä siitä, että ne jotka saavat eniten voittoa, ovat juuri niitä, jotka kovimpaan ääneen vaativat poliitikoilta toimia uusiutuvien lisäämisessä.
Al Gore on hyvä esimerkki. Hän on yhtä aikaa poliittinen vallankäyttäjä, ilmastolobbari ja puheenjohtaja yksityisessä yrityksessä, joka sijoittaa tuotteisiin, joita ilmastosäikähtänyt maailma ostaa. Goren vihreän investoinnin firma varoittaa Yhdysvaltain talouden kohtaavan suuria riskejä, jos ei pian sijoiteta hiilimarkkinoiden luomiseen ja uusiutuviin.
Maailman merkittävimpiin kuuluva tuuliturbiinien valmistaja Vestas on Kööpenhaminan ilmastoneuvoston jäsen. Vestas vaatii hallituksia investoimaan voimakkaasti tuulivoimamarkkinoihin. Se sponsoroi CNN:n Climate in Peril -tuotantoa. Ohjelma tukee puolestaan poliitikkoja, jotka linjauksillaan puolestaan lisäävät Vestasin tuottoa.
Meille kerrotaan, että satsaus uusiutuviin on merkittävä tapa vastata ilmastonmuutokseen, huolimatta ylenpalttisesta todistusaineistosta siitä, että se ei läpäise perustavaakaan kustannushyötytestiä. Sen kannattavuus on toistaiseksi keinotekoista ja perustuu joko julkiseen tukeen (Suomessa n. 500 000 euroa yhtä megawattia kohden) tai syöttötariffeihin, jotka maksatetaan kuluttajilla.
On vaikea nähdä, miten sellaisen kuplan varaan voisi uutta kestävää taloutta rakentaa. Kysymys kannattavuudesta on perustavaa laatua oleva reaalitalouden seikka, jota ei pitäisi ohittaa.
Tuulivoiman sanotaan tarjoavan satojatuhansia uusia työpaikkoja, mutta sen vaikutusta muulle taloudelle nostetaan harvoin esiin. Espanjaa on mainostettu globaalina esimerkkinä sen antaessa taloudellista tukea uusiutuvan energian yrityksille vihreiden työpaikkojen luomiseksi. Mutta espanjalaistutkimus (tässä linkki akateemiseen tutkimukseen http://www.juandemariana.org/pdf/090327-employment-public-aid-renewable.pdf ) osoittaa, että jokainen uusi uusiutuvan energian työpaikka maksaa Espanjalle 2,2 perinteistä työpaikkaa. Vastaavaa pettymystä kuvaa tuore saksalaistutkimus. Sähkön hinnan kallistuessa merkittävä määrä teollisuutta siirtyy pois. Mutta puhdistuuko maailma näin toimien kokonaisuuden kannalta, on ydinkysymys.
Toistaiseksi uusiutuvan energian työpaikat siis kannibalisoivat muita töitä. Onko näin jatkossa, riippuu merkittävästi siitä, miten ja millä aikataululla aurinkoenergian hyödyntämisessä edistytään. Sen tarjoamat näkymät ovat jo kokonaan toista luokkaa ja seuraava iso megatrendi, jota kannattaa tavoitella.
