Vuonna 1999 aloitin itseni tarkkailun. Olin joutunut äkisti politiikkaan, ja aloin saman tien odottaa, milloin se tulee. Tuleeko se asteittain vai onko siinä joitakin selviä kynnyskohtia, joita tajuaa ylittävänsä? Voiko se tapahtua kokonaan itseltä salaa vai alkaako jossakin vaiheessa aavistella jotain? Tuleeko kuvotuksen hetkiä, tasapainottelua syyllisyydentunteen ja itsensä väistelyn välillä?
Aloin odottaa, milloin valta aloittaa turmelevan työnsä sielussani – ja miksi maailmassa olisin jokin poikkeus? En uskotellut omaavani erityisen suurta valtaa, kyse ei ollut siitä. Mutta olin nähnyt yhden jos toisenkin pilaantuvan – eivätkä he kaikki suinkaan ole poliitikkoja. Piispat ja rukouksella kaatajat sairastuvat valtaansa siinä missä toimittajatkin, sananvallan käyttäjät. Nämä ovatkin ehkä lohduttomin ryhmä. Pahinta on jos sairastuu huomaamattaan: ei edes ota lukuun sitä mahdollisuutta, että vallan vahtikoirakin voisi humaltua vallastaan.
Yksi reitti turmeltumiseen on alkaa kirjoittaa tai puhua mielessään yleisö, jonka aplodeja odottaa. Ihminen on jo silloin luovuttanut pois jotakin vapaudestaan ja lahjomattomuudestaan. Verbaalisesti lahjakas ihminen, jossa ei ole merkkiäkään melankoliasta, on hieman huolestuttava näky. Rehellisen ihmisen rakenteellinen melankolia nousee siitä tietoisuudesta, että oikein valituilla sanoilla voisi ostaa tuonkin puolelleen – mutta ei voi kun ei tahdo, ei ainakaan kaikkia kaikkialla. Luulen että poliitikot, kolumnistit ja saarnamiehet ovat tässä suhteessa kaikki yhtä kiusattuja.
Toinen vallan turmelus alkaa vääristävistä peileistä. Jokainen ihminen tarvitsisi toisessa ihmisessä peilin, joka heijastaa rehellisesti omaa käytöstä. Vallan kahvassa olevan ihmisen lähietäisyydeltä nämä suorat peilit katoavat helposti. Alaiset ja muut lähellä olevat lopettavat kriittisen ääntelyn jo oman etunsa tähden. Osin on kyse ammatillisuuden pelisäännöistä – pomon silmille ei hypitä. Ja muutenkaan kriittisyyden häviäminen ei ole aina tietoista laskelmointia. Valtaapitävien lähellä olevien ihmisten olemukseen vain tulee helposti jotakin uutta, jotakin henkistä päkiäastuntaa ja sisäisen lakeijan esiin nousemista. Olkaa siis armollisia vallan turmelemille – ongelma ei ole yksin heidän.
Mistä valta voisi saada oikeutuksensa? Mikä maailmassa voisi nostaa toisen ihmisen toisen käskijäksi? Osaksi kyse on rationalisoinnista, järkevästä työnjaosta ja voimien kohdentamisesta. Mutta pohjimmiltaan en keksi muuta moraalista oikeutusta kuin että se, jolla on valtaa, käyttää sitä heikoimpien hyväksi.
Usein valta ei ole oikeutusta saanutkaan, ihmiskunnan historia on vallankumousten historia. Ja silti kaikki vallankumoukset lopulta epäonnistuvat. Vallankumous syö lapsensa, ja entisistä kumoajista tulee uusia vallanpitäjiä.
Uskon siksi demokratiaan – edelleenkään Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi Niebuhr löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa rakenteita.
Vai raikastaako? Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Nykyinen keskustelukulttuurimme on masentavaa, ja tällä viikolla nähty poliittinen arvausleikki vain noloa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei – ehdokkaita lukuun ottamatta – saa ketään innostumaan.
Ja mitäs me sitten teemme?
Löysinkö itsestäni vallan turmeluksen? Joka ikinen päivä, etenkin jos erehdyn pöyhkeästi kuvittelemaan, että tämä on minun ammattini, ja siinä pysyn.
