Tunnen vain yhden Stasin vakoojan. Hän on kristillisdemokraattisen KD-lehden entinen päätoimittaja, nykyään Sari Essayahin avustaja Euroopan parlamentissa. Arvostan tätä miestä valtavasti: aito, viisas ja rehellinen.
Marxismi-leninismin aatteesta innostunut silloinen teekkari Esa Erävalo teki 70-luvulla Stasin kanssa sopimuksen, jossa hän lupasi antaa ”elämänsä ja sielunsa DDR:n tiedustelulle”. Homma ei ehtinyt edes kunnolla alkaa, kun uskoontulo sotki vakoilusuunnitelmat ja Erävalo tarvitsi sielunsa Itä-Saksalta takaisin. Hän kirjoitti kirjeen Berliiniin ja perui sopimuksen.
Erävalo tunnusti julkisesti erheensä ja sai asianmukaisen, ehkä liiankin ankaran rangaistuksen, tuhansien markkojen sakot. Jos asiaa pohtii Suomen edun kannalta, Erävalon sanojen mukaan kyse oli pelkästä harrastelutoiminnasta verrattuna siihen, mitä johtavat poliitikot harrastivat samaan aikaan Moskovan suuntaan. Stasin listat ovat varjonyrkkeilyä vakavaan asiaan verrattuna.
Pitäisikö näitä varjonyrkkeilylistoja siis julkaista? Niin sanotulla Tiitisen listalla on tiettävästi 18 suomalaisnimeä, jotka oletettavasti ovat pitäneet yhteyttä itäisen Saksan vakoiluorganisaatioon Stasiin. Länsi-Saksan tiedustelupalvelulta vuonna 1990 saadut listat päättivät aikoinaan salata Mauno Koivisto ja Supon silloinen johtaja Seppo Tiitinen. Tiitisen “hataran muistikuvan” mukaan listalla ei ollut politiikan merkkihenkilöitä.
On tainnut käydä niin, että tämä Tiitisen sanavalinta, hatara muistikuva, on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mikään muu. Kuinka merkkihenkilöihin liittyvä muistikuva voisi olla hatara? Eikö tuossa asemassa etsisi silmillään juuri tuttuja nimiä, ja muistaisi lukukokemuksensa?
Vaikka lista olisi kuinka mitätön, se ponnahtaa keskusteluun – kunnes se julkistetaan. Keskustelu voi sammua siihen paikkaan: boring. Erävalon arvio voi osoittautua oikeaksi.
Joku saattaa pitää kuitenkin ongelmana, että listan salaamisesta päättämisen hoiti demaritaho. Se on antanut maaperää kysymyksille siitä, tehtiinkö päätös puolueellisin perustein, suojeltiinko mahdollisesti aateveljiä. Siksi ehdotan, että asiasta päättäjien puoluepohjaa olisi laajennettava eduskuntapuolueista valittuihin luotettuihin. Tämä ns. viisaiden komitea punnitsisi huolella julkistamisen haitat ja edut. Se sitoutuisi ehdottomaan vaitioloon, joka velvoittaa, ellei yhteistä päätöstä listan julkaisusta synny.
Joku voi kysyä, miksi poliitikkoja. Entä jos nämä ylipäänsä pyrkivät suojaamaan omaa ammattikuntaansa, jos sellaista listalta löytyy? Tuo mahdollisuus on olemassa, mutta ei kovin todennäköinen. Ja vain tällä tavoin voitaisiin varmistaa, ettei salaamiselle ole puoluepoliittisia perusteita vaan yksinkertaisesti maan etu.
Ehkä sen jäkeen pääsisimme itse asiaan, siihen mitä tapahtui Moskovan suunnalla ihan kaikkien silmien alla.
