Toissa viikon The Wall Street Journal (13.8.09) uutisoi päästökaupan saaneen kritiikkiä harvinaiselta taholta, itse päästökauppakonseptin alkuperäisiltä luojilta. Järjestelmää ei oltu koskaan tarkoitettu moniulotteisen ympäristöongelman ratkaisuun ja laajaan käyttöön, vaan ainoastaan rajatun ja selvästi määriteltävissä olevan ongelman paikalliseen käyttöön. Ilmastopolitiikan instrumentiksi nämä ekonomistit suosittelevat päästökaupan tilalle päästöveroa.
Idea päästökaupasta syntyi 60-luvulla Wisconsinin yliopiston opiskelijan Thomas Crockerin aivoituksissa. Ongelma, johon hän haki ratkaisua, oli lannoittamisen aiheuttamat ilmansaasteet Floridassa. Crocker ideoi, että saastuttavien päästöjen kohdalla voitaisiin määritellä päästökatto, ja yritykset kävisivät päästöoikeuksien kauppaa annetun rajan sisällä. Samoihin aikoihin toinen ekonomisti John Dales julkaisi kirjan Pollution, Property and Prices, jossa hän sovelsi samaa ideaa Kanadan järviä ja virtoja saastuttaviin maanviljelijöihin. Koska toiset saastuttajat suoriutuvat päästöjen vähentämisestä paremmin kuin toiset, on mielekästä määritellä päästöille jokin hinta. Katon asettaminen päästöille ja mahdollisuus käydä kauppaa niillä auttaa saastuttajia etsimään halvimman tavan päästä uusiin tavoitteisiin.
Kun nyt USA:n kongressissa keskustellaan päästökauppalaista, cap and trade -järjestelmän luojat ovat yllättäen varoittaneet sen mielekkyydestä. He eivät kyseenalaista päästöjen vähentämisen tarvetta mutta sanovat, ettei alkuperäinen idea ollut tarkoitettu laajan mittakaavan käyttöön eikä voi edes toimia siinä.
Crocker sanoo olevansa skeptinen sen suhteen että cap and trade olisi sopiva väline hiilidioksidin säätelyyn. Hän pitää hiiliveroa selkeämpänä ja joustavampana keinona ongelman ratkaisuun.
Crocker toteaa ensinnäkin hankaluudet, jotka syntyvät yksipuolisesta päästökaupasta. Toisaalta, jos kaikki saadaan mukaan, päästökaupan rajoja olisi siltikin vaikea saada toimimaan eri maiden ja teollisuudenalojen välillä. Kolmas vaikeus on ilmastonmuutoksen ongelman epävarmuudessa. Taloudellisten vahinkojen hintaa on mahdotonta määrittää. Arvioissa sen hinta sijoittuu mihin tahansa 5 ja 20 prosentin välille BKT:sta. Koska emme voi tietää, kuinka kalliiksi ilmastonmuutos tulee, kukaan ei tiedä kuinka tiukoille päästöjen hinta pitäisi määrittää. Crocker katsoo, että päästökauppaa voidaan harjoittaa vain, jos vahingon hinta on tiedossa ja selkeä, kuten oli happosateiden kohdalla 90-luvulla.
John Dales, joka kuoli vuonna 2007, varoitti hänkin päästökaupan laajasta käytöstä. Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa hän sanoi, ettei se ole yleislääke, ja on monia tilanteita, joissa sitä ei pitäisi soveltaa.
Kolmas ekonomisti, David Montgomery kehitti Crockerin ja Dalesin ideaa 70-luvulla matemaattisin mallein. Myös hän pitää päästökauppaa soveltumattomana kasvihuonekaasujen laajaan ongelmaan ja suosittaa tilalle selkeää veroa. Ongelmana hän pitää hiilen päästöoikeuden hinnan suurta vaihtelua, joka aiheuttaa markkinoilla volatiliteettia ja investointiepävarmuutta.
Monen mielestä hiilivero voisi toimia EU-tasollakin tasaisempana ja turvallisempana ratkaisuna, joka ei päästökaupan tavoin aiheuttaisi yhtä suurta kilpailuvääristymää, hintavaihtelua ja sähkön hinnan jyrkkää nousua. Syy miksi EU:n ilmastopolitiikan instrumentiksi aikoinaan valikoitui päästökauppa, liittyy luonnollisesti EU:n toimivallan rajoihin. Yhteisöllä ei ole selvää valtaa veropolitiikassa, mutta sisämarkkinoilla se on kyseenalaistamaton.
Päästökaupasta hyötyvät pörssisähköntuottajat ovat vuosia lobanneet komissiota päästökaupan puolesta, tuloksellisesti. Komissio uskoo järjestelmän ylivertaisuuteen, ja ympäristöjärjestöt tukevat visiota, sillä tuntuva sähkön hinnannousu sopii niiden visioon paremmasta maailmasta.
Ympäristön kannalta en näe nykyjärjestelmässä mitään hyvää, sillä se ei laske hiili-intensiivisyyttä vaan siirtää vain päästöjä muualle. Kööpenhaminan kokouksessa tämäkin epäkohta tulisi ottaa rehelliseen tarkasteluun ja etsiä parempaa tilalle.
