Poliitikkoja tarkkaillessa olen tunnistanut kaksi eri perusrotua. Klassinen rotu päätyi politiikkaan jostakin määrätystä syystä: asiat polttelivat mielessä, olipa kyseessä sitten maailmassa havaittu eriarvoisuus tai kaupunginosayhdistyksessä syntynyt vakaumus saada tiettyyn risteykseen varoituskolmio. Toinen poliitikkotyyppi herää yhteiskunnalliseksi oman navan kautta: osaan olla vakuuttava, sosiaalinen, hyvä suustani mitähän lähtisi ajamaan. Apuna voisivat olla vaikkapa tilastot siitä, mitä suomalaiset arvostavat.
Mutta koska elämä ei ole mustavalkoista, molemmista tyypeistä voi tulla aivan erinomaisia poliitikkoja. Jokin sävyero heissä silti on. Tunnustan, että nautin klassisen tyypin sielun poltteesta. Eikä heitä ole liikaa. Nykyisessä mediavaltaisessa kulttuurissa on elementtejä, jotka vetävät jatkuvasti mukaan jälkimmäistä, jossain määrin opportunistisempaa rotua.
Opportunismin mielenkiintoisin laji lienee sen harjoittajalta itseltään piilossa oleva muoto. Voi olla varsinainen kulttuurikriitikko, sivallella pahastikin yhteiskunnan ilmiöitä, halveksia laumaihmisiä, olla nuori vihainen mies ja nainen nenä turvallisesti tuulensuunnassa. Kun sen tekee kyllin taitavasti, siis huomaamattaan, voi kulkea pitkän matkaa pystypäin. Suloista on olla trendikäs, murhaava ja viaton yhtä aikaa.
Tällaiseen opportunismiin on pitkään kuulunut vaistomainen eettisen keskustelun halveksunta. Se tehdään esimerkiksi leimaamalla rajojen tarpeesta puhuvat holhoajiksi. Syyllistämiseen ja holhoamiseen viittaaminen on leima, jolla Suomessa on tapettu monta tärkeää ja tarpeellista keskustelua.
Kun esimerkiksi pohditaan sitä, onko todella tarpeen näyttää niin paljon väkivaltaa televisiossa, poikkeuksetta ilmestyy jostain neropatti, joka muistuttaa, että televisiossa on eräs nappula. Sen me kuitenkin tiedämme. Mutta kukaan ei koskaan ehdi vastata, mihin väkivallalla mässäilyä tarvitaan.
Komissiossa työskentelevän läheisen ystäväni poikaa puukotettiin kerran Brysselin illassa. Puukottamiseen ei liittynyt mitään syytä, se tapahtui huvin vuoksi ja illan ratoksi. Kahden sentin päähän sydämestä osunut puukko puhkaisi keuhkon. Kun seuraavana päivänä, tapahtuneesta järkyttyneenä, puhuin erään Euroopan liberaaleihin kuuluvan ystäväni kanssa, ehdotin että he alkaisivat suunnitella haittaveroa väkivaltaviihteelle.
Juuri liberaaleilta se olisi kova veto, perustelin. Heitä kuunneltaisiin. Jos kristillisdemokraatit esittävät idean, siitä ei tule mitään: laukaisemme vain refleksin niiltä edistyksellisiltä, joiden sisäiset mielipidepoliisit alkavat kimittää: Holhousta, moralismia, syyllistämistä! Tuo syytös on maailman helpoin esittää, sen sanojat on kulttuurissamme vapautettu todistuksen taakasta.
Ympäristölainsäätäjänä kuulen jatkuvasti muistutettavan saastuttaja maksaa periaatteesta, ja hyvä niin. Mutta on aika kohtuutonta, että viihdeteollisuus voi rajoituksetta rikastua väkivaltasaasteella, ilman että se joutuu maksamaan yhteiskunnalle korvauksia aiheuttamistaan vahingoista. Väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käytöksen välisestä yhteydestä on riittävästi näyttöä; siksi olisi aiheellista, että saastuttajat osallistuisivat kustannuksiin. Liberaaliystäväni pohtiehdotustani tosissaan. En kuvittele, että väkivalta loppuisi verotuksella, mutta jospa se edes vähenisi.
