Helmikuun viidennen päivän aamu Washingtonissa alkoi STT:n uutispalvelun tekstiviesteillä. Stora-Enson tulos tappiollinen, johdon palkkioiden leikkauksia tiedossa, Finnairin tunnelmat yhtiön mukaan historiallisen synkät, UPM:n tulos tappiollinen ja vuodesta odotetaan vaikeaa, Fortum paransi tulostaan 100 miljoonalla viime vuodesta ja on juuri jättänyt uuden ydinvoimalaitoshakemuksen.
Uutiset suorastaan havainnollistavat sitä, mitä päästökaupasta on tiedetty jo kauan: se on ankara kustannuksia nostava järjestelmä, joka merkitsee massiivista tulonsiirtoa energiaintensiiviseltä teollisuudelta energiayhtiöille. Komission tärkein neuvonantaja päästökaupassa ympäristöjärjestöjen ohella on ollut sähköntuottajia edustava Eurelectric, ja tällä alueella ympäristöväen intressit ovat tangeeranneet täydellisesti pörssisähkön tuottajien kanssa. Sähkön hinnan on haluttu nousevan, jotta tuotantorakenne ja kuluttajien käytös muuttuisi, ja se sopii hyvin niille, jotka ovat korjanneet kohonneen sähkönhinnan voitot.
Olen lähes koko meppiurani ajan ollut läheisissä tekemisissä päästökaupan kanssa, sillä aloitimme ensimmäisen päästökauppaversion luomisen vuonna 2001. En ole koskaan ihaillut eurooppalaista versiotamme, sillä pidin jo lähtökohtaa, jäykkien maakohtaisten kiintiöiden yhdistämistä joustavaan markkinamekanismiin, epäonnistuneena. Kritiikkini vuodelta 2002 on toteutunut varsin tarkkaan. Harmi sinänsä, sillä näin vakavissa paikoissa olisi mielellään väärässä – siinä missä useimmiten se harmittaa, ja valitettavasti niitäkin tilanteita tulee vastaan.
