Juha ja Liisa Christensen pohtivat, kuinka pikkusieluisuus voi joskus pilata rauhan
Viikonloppuna juhlimme ystäväpariskuntamme viisikymmentävuotisjuhlia eli yhteenlaskettua satavuotisjuhlaa nuo herra ja rouva syntyivät peräkkäisinä päivinä. Sinänsä outoa on, että nykyään yhä nuoremmat täyttävät viisikymmentä vuotta, mutta se ei ole tämän blogin pointti. Tarkoitukseni on ihmetellä, miten työlästä voi rauha olla.
Kyseessä olivat selvästikin merkittävät juhlat, sillä paikalla vilisi Indonesian poliittista johtoa sekä Vapaa Aceh-liikkeen edustajia seuraavana päivänä näiden oli määrä kokoontua kaksipäiväisiin neuvotteluihin Martti Ahtisaaren johdolla. Juhlakaluista vanhempi, nuoruudenystävämme Juha Christensen, on Acehin rauhanprosessin varsinainen arkkitehti, joka aikanaan toi osapuolet Ahtisaaren luo. Hän on myös valvonut viime vuodet paikan päällä Acehissa rauhansopimuksen noudattamista ja rauhanprosessin toteutumista. Asia on merkittävä, sillä Acehin taisteluissa oli kyse kolmenkymmenen vuoden piinasta.
Rauhantekijäksi päätyminen voi olla sattumankauppaa, joskus onneksi. Christensenillä ei ole takanaan perinteistä diplomaatin uraa, mikä voi olla hyödyllinenkin seikka Juhan kohdalla näin ilmeisesti oli. Ensikosketukset Indonesiaan tulivat kahdeksankymmentäluvulla, jolloin Juha vaimoineen toimi kielentutkijana viidakossa. Jossakin vaiheessa perheen kasvaessa hän alkoi tehdä bisnestä ja toi Suomeen milloin sulkapalloja, milloin korihuonekaluja. Monitouhuiseksi yrittäjäksi Christensen sitten päätyi, eikä ideoita siitä perheestä ole koskaan puuttunut.
Christensen on sydämellinen ja sosiaalinen luonne, jolle ei ole periytynyt suomalaisille tyypillisiä empimisen, kyräilemisen ja häpeän geenejä. Minä en osannut suurestikaan hämmästyä sitä, että lahtelainen toimitusjohtaja, kun se kerran oli Juha, solmi suhteet paitsi indonesialaisiin poliitikkoihin, myös niihin tahoihin, joiden kanssa poliitikoilla oli hankaluuksia eli Acehin kapinallisiin, itsenäistymistaisteluita johtaviin henkilöihin. Joitakin sellainen on kummastuttanut millä lahjoilla, millä valtuuksilla?
Jatkoilla kyselin, voiko rauhanprosessille tulla esteitä. Kyllä voi, sanoi Christensen, ja totesi että hyvin yllättävätkin seikat saattavat muodostua ongelmaksi. Rauhantyön arkea on kateus, joka ottaa monia muotoja.
Kyseessä voi olla kansallinen kateus. Amerikkalaisia, japanilaisia, sveitsiläisiä tai vaikkapa norjalaisia saattaa hatuttaa, että miksi nuo, miksi emme me? Tai ongelmaksi voi muodostua karriäärikateus: perinteiset diplomaatit saattavat harmistua yksityissektorin edustajien innokkuudesta rauhantyössä eihän se ole heidän asiansa. Maan sisällä ulkopoliittinen johto saattaa ärsyyntyä muiden ulkopoliittiseen aktiivisuuteen (kuten Suomessa asennoiduttiin Ahtisaaren aktiivisuuteen, tekisi mieleni mainita Olli Kivisen erinomaista HS-yliötä muistellen). Kansalaisjärjestöt saattavat hiiltyä, että jokin toinen järjestö nousee ja saa sulan hattuunsa. Siksi rauhanrakentaminen, peace building, kerää ympärilleen myös rauhanturmelijoita, peace spoilers, jotka ovat valmiita vaikka lietsomaan ongelmia lisää. Peace spoilerseja yhdistää se, että heidän mielestään sota oli niin sanotusti väärin sammutettu.
Järjestöt saattavat nousta osittain sotajalalle, jos jokin uusi järjestö tuleekin tarjoamaan ratkaisuja. Ilma saattaa olla sakeana juoruista ja tahallisista huhuista. Diplomaattista piratismia, ideavarkauksia ja kopiointia tulee vastaan paljon. Mieluummin nähdään sodan jatkuvan kuin väärän tahon sammuttavan sen.
Christenseniä väsyttää tarkka reviirien vahtiminen, ja hän kannattaisi vapaan markkinatalouden periaatetta rauhantyössä. Mieluummin hän näkisi runsaasti ideoita kuin niiden mustasukkaista vahtimista. Rauhaa ei voi monopolisoida tai omistaa. Tälläkin alueella markkinatalouden lait toimivat. Ei kukaan voi tietää ennalta, missä on menestyksen salaisuus milläkin hetkellä. Hän muisteli kuinka Ahtisaari sai kesken rauhansopimusneuvottelujen äkäisen puhelun taholta, joka katsoi Christensenin käynnistämän rauhanprosessin täysin sopimattomaksi, sillä soittajataho oli tehnyt riidan osapuolten kanssa työtä sentään vuosikausia.
Ärtymys oli Christensenin mielestä ymmärrettävää mutta hän lisäsi: Nämä henkilöt eivät valitettavasti tienneet sen hetken realiteetteja. Indonesian hallitus ei olisi hyväksynyt heitä välittäjiksi, koska tapahtumat olivat leimanneet heidät: yleisesti koettiin, että he olivat liikaa toisen osapuolen asialla, ei enää tasapuolisia.
Christensen uskoo, että yhä useammin tulevaisuuden rauhanprosessit voivat olla epäortodoksisia. Perinteisesti rauhanprosessi on nähty diplomaattien tehtäväksi, mutta uskon että yksityissektorin edustajilla jollaiseksi näen myös Ahtisaaren on paljon annettavaa, koska ne voivat olla toimintatavoiltaan nopeampia ja joustavampia.
