Seminaarialustus Vartija-lehden juhlaseminaarissa Jumala ja ateismi
Muutama sana ensin, perusteluksi sille miksi asetan näkökenttääni ikonin, ja vasta sitten alan puhua yleisölle. Se johtuu tästä asetelmasta, johon lähestulkoon en kykene: asetelmasta jossa on kaksi puheenvuoroa klassista uskoa puolustamassa, kaksi ehkä kyseenalaistamassa, jos rajusti yksinkertaistan.
Johtuuko taustastani, että haluan pyristellä irti apologeettisesta otteesta. Länsimainen apologian perinne ja siihen liittyvä argumentaatiokulttuuri on kasvanut silmissäni vuoreksi, jolle en halua kiivetä. Jään sovinnolla alas. Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa Jumalan mainetta tai edustaa hänen asiaansa. Olen aivan vakuuttunut, että jos hän haluaa, hän tekee sen itse.
En tarkoita, että pitäisin uskoa jonakin sellaisena, että siitä ollaan joukolla vaiti, ja odotettaisiin että Jumala puhuu omia reittejään. Tarkoitan jotain muuta, asennetta. Ehkä C.S.Lewis sanoi sen hyvin: ”Ennen vanhaan oli ihmisiä, jotka olivat niin kiinnostuneita todistamaan Jumalan olemassaolon, etteivät he välittäneet ollenkaan Hänestä itsestään…ikään kuin armollisella Herrallamme ei olisi mitään muuta tekemistä kuin olla olemassa!” Siksi apologia ilman kontemplaatiota on minulle kohteestaan vieraantunutta.
Tai ehkä Karamazovin Veljeksissä luostarinvanhin Isä Zosima sanoi sen parhaiten, kun hän vastasi uskon todisteita kaipaavalle tilanomistajattarelle: ”Todistaa tässä ei voi mitään. Tulla vakuutetuksi, se on mahdollista” – ja reitiksi hän osoitti toimivan rakkauden.
Olen ollut viime vuodet politiikassa. Osaan tapella kannastani, osaan pilkata vastapuolen kantaa, ja siksi pelkään nyt avata suuni. Uskoon en haluaisi liittää mitään sellaista. Tämä on rakkaustarina. Rakastunut haluaa puhua rakastetustaan siksi, että on vaikea vaieta siitä, mikä täyttää ajatukset ja kuohuttaa sydäntä – ei siksi että haluaisi suostutella ketään kannalleen.
Varmaan joku muukin kuin minä on miettinyt, miksi Raamatun kirjojen kokoelmiin hyväksyttiin aikoinaan Laulujen laulu, yltiöpäisen eroottinen kirja, jossa puhutaan kahden ihmisen intohimoisesta rakkaudesta, eikä uskosta tai Jumalasta lainkaan. Uskallan ajatella, että varhainen kirkko ymmärsi olennaisen: ei ole parempaa metaforaa uskon mysteerille. Yksi salaisuus piilee ehkä kirjan usein toistetuissa sanoissa: ”Minä vannotan teitä te Jerusalemin tyttäret, älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta ennen kuin se itse haluaa.”
Tahdon uskoa, että varhainen kirkko ymmärsi intohimoisen rakkauden ja uskon olevan samaa sukua. Niin kuin rakkaus, usko on salaisuus, jota ei hallita. Rakkaus ei ole johtopäätös kohteen erinomaisista ominaisuuksista. Se on jotakin muuta. Etkä oikeastaan tiedä miksi se syttyy – et tiedä sitäkään, miksi niin ei käy. Herättelemällä, häiritsemällä sen voi kuitenkin tuhota – siihen liittyy ehdoton vapaa tahto. Ja vain intohimon täyttämä rakkaus voi antaa selityksen sen miksi sitten tämä vapaa tahto keskittää kaiken halunsa tähän yhteen. Se mikä näyttää ulospäin elämän kaventumiselta, säännöiltä, normeilta ja rajoilta, on silloin sisältäpäin pelkkää rakkauden ylistystä. Mutta kuten usein käy, rakkaus myös haavoittaa.
Tätä Andrei Rublevin ikonia kutsutaan monella nimellä: Pyhän Kolminaisuuden ikoni, Abrahamin vieraanvaraisuus, Kolme enkeliä pöydän ympärillä, Filoksenia. Kaunein nimi niistä on ehkä tämä viimeinen: Filoksenia, muukalaisen rakastaminen. Ikonissa Abrahamin vieraat ovat pöydän ääressä, Abraham itse on jätetty pöydän tälle puolen, kuvan ulkopuolelle, katsojan paikalle. Pekka Yrjänä Hiltunen on maininnut kirjassaan Vieraassa pöydässä kiinnostavan havainnon: ikonissa on käännetty perspektiivi. Maailma laajenee katsojasta poispäin – sisälle kuvan maailmaan, ja horisontin pakopiste on katsoja itse. Ja tavallaan: jos katsoja kääntyy poispäin ikonista, hän muuttuu omaksi katoamispisteekseen.
Kun minua on nyt pyydetty pitämään puheenvuoro uskosta, en siis osaa ottaa sitä kohteekseni, panna sivuun, tarkastella. Haluan pohtia näitä toisenlaisessa ilmapiirissä – toivoakseni läsnäolon ilmapiirissä: lähellä Määrittelemätön, Muukalainen, Kaivattu.
Käytän tekstiä, jonka olen alun perin tehnyt kirjaan Suomalaisen Jumala tänään. Sitä voi ehkä nimittää hengelliseksi omaelämäkerraksi, tarinaksi mille ei toki ole laitettu vielä pistettä:
”Sinä olit salaisuus, äitini ihana salaisuus, jonka luona käytiin viemässä surut pois ja hakemassa tilalle naurua ja iloa. Lapsikin sen huomasi – miten ei olisi huomannut? Äiti oli kuin uusi, kuin valokylvystä noussut, kun hän oli puhunut asiansa sinulle. Jokin suru vei hänet kammioon, oven taa, siellä kului hetki, jokin ilo toi hänet takaisin. Rakastin sellaisia kammioita tai huoneennurkkia. Menin katsomaan, eikä siellä ollut mitään. Tai oli kuitenkin. Ennen kuin opin antamaan sille sanoja, tunnistin valon, kuin lämmittävän auringonpaisteen. Sellainen oli Jumala, nurkissa lämmittävä. Häntä minä rakastin.
Sinä et tunkeutunut lapsuuteeni, mutta houkuttelit vastustamattomasti. Sinulta tuli ilo ja kaikki kaunis. Äiti, tuo Jumalaan rakastunut nainen veti mukanaan ihmeelliseen valtapiiriin, pakottamatta. Siksi en muista aikaa, jolloin en olisi kaivannut Jumalaa. Tätä. Lisää. Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan.
Vasta myöhemmin tajusin, miten onnellisen lapsenuskon sain elää. Se oli hengellisestä väkivallasta kokonaan vapaa, vilpoisuutta ja lämpöä yhtä aikaa, tilaa tulla ja mennä. Äiti ymmärsi olla lyömättä Jumalalla. Monet eivät ymmärrä. Onko silloin kyseessä heikompi usko, en tiedä. Mutta jotakin luottamuksen puutetta kai on, kun ihminen alkaa edustaa Jumalaa ja kantaa valtakuntaa harteillaan: varmistellaan, pannaan Jumalaakin paremmaksi, värvätään ja ahdistetaan mukaan.
Siitäkin olen saanut määräosani. Kuusikymmentäluvun lopulla kotikaupungissani puhuttiin nuorisoherätyksestä. Isot sisarukset tutustuivat uusiin ystäviin, ja minä utelias yhdeksänvuotias halusin mukaan kaikkeen. Mutta voi punaista mekkoani, kerrottiin että se oli Sodoman ja Gomorran väri. Etsin sinikantisesta raamatustani tarinan näistä kaupungeista, ja ymmärsin entistä vähemmän. Myöhemmin ymmärsin, ettei ymmärtämisestä ollut kysekään. Tarvittiin riittävä määrä vastustettavaa ja ruotuun pantavaa, olkoon se sitten lapsen mekko tai äidin verhot. Nekin olisi pitänyt vaihtaa, mutta äitipä ei vaihtanut. Vielä nuo tasoittuvat, nauroi äiti, evankeelisen kodin tytär: kyllä Herra kukkonsa kynii.
Kun kasvoin naiseksi, ei kotikaupunkini herätys ollut vieläkään yhtään elämäniloisempi. ”Mikäs tämän siskon nimi nyt olikaan”, vingahti nuori mies hengellisessä kesätapahtumassa, silmät muualle harittaen. ”Sisko, kolmannessa persoonassa, ei katsekontaktia”, tiivistin 16-vuotiaana teinikalenteriini naisen osan.
Siihen osaan kuului myös syyllisyys, joka ulottui kävelytyylistä vaatteisiin. Vai kuvittelinko vain? Muistan ainakin, kuinka en ymmärtänyt mitään, kun muutamaa vuotta vanhempi uskonveli otti puheeksi kävelyni. ”Vetkuttelet”, kuuluivat perustelut, kun tivasin, mikä on vikana. Vähitellen opin, että me naiset olimme käveleviä kiusauksia. Tai oikeastaan, mitkä naiset? Oli varmempi olla sisko.
Muistin silloin, kuinka yksitoistavuotiaana olin kerran tullut koulusta kotiin haaveillen kuukautisista koko matkan. Olin miettinyt voisinko oikeasti, voisinko enää ikinä olla kokonaan allapäin sitten kun ne joskus alkaisivat. Eihän minun tarvitsisi muuta kuin muistaa, että olen nainen. Oikea Nainen. Ajatus oli tuntunut pyörryttävän upealta. Minulla olisi ruumiissani jatkuva vastalääke murheille, ehtymätön ilo, enkä uskonut minkään vastoinkäymisen pystyvän minuun enää täydellä voimallaan. Ja nyt 16-vuotiaana minulla oli kaikki ne ihanuudet, joita olin hartaasti odottanut, mutta ilon tilalla sanaton häpeä sukupuolestani: juuri se osa minussa haittasi toisten uskonelämää ja oli siunauksen sijasta kirous.
Sukupuoleni työnsi minut tarkkailijan rooliin. Siinä aloin huomata lisää asioita. Kuten esimerkiksi sen, että vitsit naurattavat enemmän, jos ne tulevat miehen suusta. Naisen kohdalla aletaan hakea motiivia, miksi tuokin piti sanoa. Vallanhalua, esiintymisen tarvetta, mitä? Testasin sen moneen kertaan. Kuiskasin jonkin kommentin vieressäni istuvalle poikaystävälle, jota juttu nauratti kovin ja hän sanoi sen ääneen. Vastaanotto oli niin erilainen, ettei selvästikään kannattanut olla itse äänessä. Väline on viesti, eikä sille mahda mitään. Eikä poikaystäväni tiennyt raukka lainkaan, että käytin häntä laboratoriona sukupuoliasennetestauksiin.
Olen miettinyt myöhemmin, olisiko syytä olla jollekulle katkera. Ketään en voi syyttää, ellen sitten ajan henkeä, kollektiivista tajuntaa ja sen uskonnollista alakulttuuria, joka oli kannattajalleen ankara. Me nuoret loimme lähes itse omat kovat sääntömme, otimme ne umpimähkäisesti, kun kilpailimme hengellisestä radikaaliudesta. Jos teimme virheitä, teimme ne itse.
Mutta miten meluisa, rymistelevä, alleviivaava ja itsevarma olikaan seitsemänkymmentälukulaisen jumala. Tarkoitimme hyvää mutta teimmekö me samalla pilaa? Meillä oli rapidografimme ja kansiomme, joihin piirsimme pienellä ja selvällä käsialalla, järjestimme jumalan ja kosmoksen, tiesimme itsemme ja paikkamme, otimme haltuun ja ihastelimme aikaansaannoksiamme, systeemiä, jossa selitettiin ja ymmärrettiin kaikki.
Miten katselit silloin meitä, jotka uskoimme uskoomme? Naurattiko vai itkettikö, haluaisin kysyä.
Ja silti, salattu Jumala, et kai sittenkään ollut kaukana. Kaiken pölymme, vaahtomme ja rihkamamme läpi sinä suostuit herättämään sen saman lapsuuden kaipauksen: Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan. Olin suunniltani sinusta, rakastunut.
Rakastunut, mutta olinko rakkaudesta sokea? Tietenkin oli pakko havahtua kysymään tätä itseltään. Kestäisikö rakkaus totuuden maailmasta, hädän, kärsimyksen, Jumalan ilmeisen poissaolon, ateismin, muut uskonnot. Olinko siis kasvanut tynnyrissä, joskin suloisessa sellaisessa?
Siksi tavallaan oli niin, että sama rakkaus, joka veti minua lähelleen kuin magneetti, ajoi minua myös pois. Oli pakko, rakkauden nimissä, asettaa usko alttiiksi kaikelle mahdolliselle vastaansanomiselle. Opiskelin filosofiaa, muita uskontoja, teologiaakin; ainakin yritin olla valmis käräyttämään itseni älyllisestä epärehellisyydestä ja uskonnollisista pakkoliikkeistä. Jos totuus ei kestäisi todellisuutta, sen pahempi totuudelle.
Filosofia ja uskontotiede opettivat minulle sen, että kaikki joutuvat lopulta tekemään valintoja ja uskonhyppyjä. Se on ihmisen osa, eikä edes tieteellinen realisti voi säilyttää arvokkuuttaan puolueettomana tarkkailijana. Sitä oikeutta ei kaikilla aisteillaan maailmaansa takertunut ihminen saa, itsensä ulkopuolelle hän ei pääse, Arkhimedeen pistettä hän ei löydä.
Mutta älyllisiä ongelmia paljon vaikeampi kysymys on kärsimyksen olemassaolo. Olimme totta kai senkin ratkaisseet paperilla: teoriassa tiesimme, että Jumala otti suuren riskin luodessaan ihmisen kuvakseen, vapaaksi. Tällainen olento olisi vapaa myös tuhoamaan ja hävittämään, kääntämään selkänsä hyvyydelle, mistä seuraisi kärsimystä.
Viattoman kärsimys vie silti kaikki selittelynhalut. Elämäni vaikeimman kysymyksen eteen jouduin kai silloin, kun 7-vuotias tyttäreni katseli sairasta pikkuveljeä ja murehti: jos Jumala rakastaa meitä, miksi Hän antaa vauvan kärsiä näin.
Kauhistuin ja ihailin sitä kysymystä samaan aikaan. Kuinka niin pieni ihminen osasi löytää ne sanat, jotka voivat horjuttaa lujimmankin uskon. lapsen rehellisyydellä hän osui suoraan maaliin: miksi rakastava, hyvä Jumala sallii.
Tietenkin kysymys oli tuttu. mutta useimmiten olin kuullut sen esitettävän teoreettisena, älyä kiehtovana ongelmana. Muistin kuinka logiikan ykköskurssilla oli tehty – kai opiskelijoiden hauskuuttamiseksi – harjoitustehtävä, joka käsitteli Jumalan olemassaoloa ja maailmassa havaittua epätäydellisyyttä. Loppupäätelmä havainnosta, että maailmassa on kärsimystä, oli Jumalan kannalta murhaava: joko Jumala ei ole hyvä tai Hän ei ole kaikkivaltias. Opettaja katsoi meitä huvittuneena, opiskelijat hymyilivät tietäväisen näköisenä, kai säälitellen sellaista Luojaa, joka näin helposti oli nolattavissa lauselogiikalla.
Se kysymys ei uskoani häirinnyt mutta tyttäreni kysymys oli toisenlainen. Siitä puuttui kaikki älyllinen turhamaisuus ja pätemisen halu. Lapsi ei saivarrellut eikä hakenut tekosyytä, mutta hän ei myöskään yrittänyt torjua ongelmaa vain sokeasti uskomalla. Mistään oppimastani ei ollut silloin mitään hyötyä. Millä olisin pelastanut lapseni uskon? Jouduin tunnustamaan tytölleni, ettei minulla ole mitään sanoja jotka kelpaisivat hänelle vastaukseksi.
Sanojen puute – lapsuuden jälkeen se oli uusi kutsu kontemplaatioon ja hiljaisuuteen, takaisin rakkaan, hiljaisen, nurkissa lämmittävän Jumalan luo.
Sanoja hakiessani tajusin, ettei niitä olekaan. Älyllisesti tyydyttävää vastausta kärsimyksen ongelmaan ei ole. Sillä jos olisi, se olisi hetken päästä lyömäase, väline, jolla ihmisen kriisi katkaistaisiin väkivalloin: sen kun luet vastauksen kirjasta! Se veisi mahdollisuuden surra suru läpi, olla aidosti pettynyt. Jos on uskoa ja toivoa, ne saavat tulla oman tahtiinsa, pakottamatta. Vaikka ihminen jätettäisiin vaille aukotonta selitystä, se ei ehkä tarkoita että ihminen jätettäisiin yksin. Huomaan uskovani niin.
Valmiita sanoja ei anneta. Ehkä niin on tarkoitettu, jotta hakisimme vastausta sanojen takaa ja meistä itsestämme tulisi osa vastausta. Kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan on persoona, ihmiseksi tullut Jumala. Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirja sanoo saman asian näin: ”Jos Jumala olisi pakanoiden tai filosofien Jumala, voisi hän paeta mahdollisimman korkealle taivaaseen ja meidän kurjuutemme suistaisi hänet alas sieltä. Mutta te tiedätte, että hän on tullut meitä vastaan. Voitte puida hänelle nyrkkiä, sylkeä häntä kasvoihin, ruoskia häntä ja lopuksi naulata hänet ristille, se ei merkitse mitään. Se on jo tapahtunut, tyttäreni.”
Tällainen vastaus kipuun ja kärsimykseen ei ole helppo ja kevyesti lausuttava vastaus – sitä on vaikea ohittaa. Älä katkeroidu Jumalalle siitä, että maailmassa on kärsimystä, vaan tee jotain, haastaa ihmiseksi tullut Jumala. Ja jos haluat kysyä, miksi hän sallii niin paljon kärsimystä vaikka voisi tehdä sille jotain, ole varovainen: hän saattaa kysyä samaa sinulta.
Pohdintani vei minut töihin kehitysapujärjestöön. Etukäteen mietin, kestäisikö usko sitä todellisuutta, että on ihmisiä, joiden rukouksiin ei aivan ilmeisesti vastata. Mutta kysymys ikään kuin suli pois. Tällaista ei ehdi kysyä, kun työtä on niin paljon ja työmiehiä vähän. Kaikenlainen kysely on ylellisyyttä siellä, missä taistellaan hengissä pysymisestä. Näin paljon uskoa, toivoa ja rakkautta siellä, missä en sitä olisi odottanut. Uskonto kansan oopiumina on köyhistä erillään eläneiden keksimä myytti, ainakin kristinuskoon nähden. Usko pikemminkin nostattaa aktiivisuutta kuin vaivuttaa horrokseen.
Piti kai sitten mennä Rion faveloihin ja Kalkutan slummeihin saakka, ennen kuin tajusin miten harhassa länsimainen usko on. Rion valtava Jeesuspatsas näytti aivan toisenlaiselta kun sitä katsoi katulapsen vierestä, samoin krusifiksi kun sen näki Äiti Teresan talossa hyljättyjen lasten osastolla.
Katselin sinua Jeesus ja itkin.
Minä häpesin suurta päätäni ja koko ihmistä, jolle usko on pään asia. Oli sitten naispappeuden puolesta tai vastaan, neitseestäsyntymisen kieltäjä tai myöntäjä, lopputulos oli täsmälleen sama. Länsimaisessa uskossa on kysymys ennen muuta siitä, mikä mielipide päässä tikittää. Muu tulee kaukana perässä.
Jeesus, sinusta on tullut uskonnon uhri. Ei ainoastaan silloin kun uskonnolliset johtajat sinut teloittivat, vaan myös meidän käsissämme. Jos olet maailmanhistorian merkittävin ihminen, niin kuin kirkko epäilemättä olettaa, miksi kuulemme sinua niin vähän? Miksi tunnemme tahtoasi niin huonosti?
Kalkutan hylätyt tyttövauvat, muotopuolet kerjäämässä Nokian mainoksen alla, ruumis palamassa joen rannassa, kodittomat lapset asemalla suistivat ajatukset rauhattomille teille. Mitä käyttöä mielipiteilläni olisi täällä? Onko uskoni viritetty lainkaan oikealle taajuudelle? Jos Suomessa kysyy, oletko uskossa, silloin pannaan mielipiteitä järjestykseen. Mitä tulisi intialaiselle mieleen?
”Totta kai hän selviytyy. Me rakastamme häntä Jeesuksen rakkaudella ja Jumalan armo parantaa hänet,” sanoi eräs intialainen, nunna äiti Teresan talosta. Katselin roskakorista pelastettua tyttövauvaa, ja ihmettelin voiko niin pieni ja laiha vanhuksenkasvoinen olento koskaan selviytyä. Nunnat kertoivat, että nuorimmat vauvoista otetaan talteen aborttiklinikoilta seitsemän kuukauden ikäisinä sikiöinä. Näin poikiakin, vammaisten osastolla. Koskaan en ole nähnyt niin epämuodostuneita ihmisiä.
Siunatut nunnat. Kalkutan nähtyään ei jaksaisi ihmisen kirjoissa, jollei olisi nähnyt myös rakkautta. Näin myös paljon muuta, eikä sellaisesta yleensä kirjoiteta ja puhuta. Tarinan sankari on liian näkymätön. Se tuo mieleen Dostojevskin sanat toimivasta rakkaudesta. Siinä missä haaveellinen rakkaus haluaa ”pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät”, on toimiva rakkaus ”työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista”.
Ne ihmiset, jotka Intian oloissa vaivautuvat miettimään, miten naisen ja tytön asemaa parannetaan, miten nuorille hankitaan työtä, miten slummit saadaan järjestäytymään, miten maaltamuuttoa ehkäistään, ovat sankareita hekin. He estävät inhimillistä kärsimystä siinä missä Teresat korjaavat sen jälkiä.
Äiti Teresan ja hänen nunniensa tapaaminen muutti elämäni. En osaa määritellä miten, mutta tiedän, etten lähtenyt talosta pois samanlaisena. Muistan kuinka minun oli pakko katsoa seiniin tarkistaakseni, olisiko kaikki arkisesti kohdallaan, oliko valo normaali, vai repeilisivätkö seinät sanotun paineaallosta.
Mitään tavatonta ei tapahtunut. Hän tervehti ja suuteli. Hän kysyi perheenjäsenteni lukumäärän ja antoi heille jokaiselle lahjaksi pienen halvan medaljongin. Hän kirjoitti käsin siunauksen toivotuksensa korttiin, jossa luki Teresan ehkä kuuluisin aforismi.
”Hiljaisuuden hedelmä on rukous
rukouksen hedelmä on usko
uskon hedelmä on rakkaus
rakkauden hedelmä on palvelu
palvelun hedelmä on rauha”
Tuon hetken jälkeen huomaan uskovani, että maailmassa on jotakin, jota voi nimittää pyhäksi, yksinkertaisesti. On luultavasti luovuttava yrityksestä kuvailla sitä sanoilla: se on kuin antaisi maalarintelan ikonimaalarin työkaluksi tai sahan plastiikkakirurgin käteen.
”Jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan”, Äiti Teresan kerrotaan sanoneen. Ehkä juuri se lause on avain hänen salaisuuteensa. Hänelle elämä oli aina ja kaikissa olosuhteissa pyhää. Hänen tapansa antautua yhdelle kerrallaan, aivan kuin tämä olisi ainoa maailmassa, mahdollisti syvän työrauhan. Tässä suhteessa Teresa oli wittgensteinilainen.
Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Arvelen että hän tarkoitti jotakin tällaista: Maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Ei ole summattua tajuntaa, joka kärsisi suurempaa kärsimystä kuin yksi. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.
Tämä atomisointi ei tosin ratkaise maailman ongelmia, mutta vapauttaa yhden maailman tuskan määrästä ahdistuneen ihmisen auttamaan toista ihmistä. Se ei ole vähän. Itse asiassa se on suunnattoman paljon.
Brasiliassa kuulin tarinan siitä, miten vaikeata auttaminen voi silti olla. Eräs metodistipappi Belo Horizontessa kuvaili kristittyjen vaikeuksia unohtaa oppiriitansa ja suostua käytännön ekumeniaan: ”Ennemmin näen lasten nääntyvän nälkään kuin katolilaisen lukevan ruokarukouksen.” Tuo lause oli masentavin, jonka hän oli eläessään kuullut.
Tapasimme rähjäisellä slummialueella, jossa pikkulapsia hoidettiin ja ruokittiin puhtautta kiiltelevässä talossa; heidän sisaruksilleen järjestettiin kouluopetusta ja vanhemmille ammattikursseja. Nämä lapset voivat välttää katulapsen kohtalon varkaana tai huorana, koska heidän perheitään tuetaan siellä missä ongelmat syntyvät, slummeissa.
Keskuksen johtaja kertoi alkuvaikeuksista kirkkokuntien yhteistyössä. Kun katoliselta kirkolta löytyi työhön tarvittavat tilat, toiset kristityt vierastivat isäntiä. Riideltiin jopa siitä, kuka saisi siunata ruoan. Viimein jääräpäinen unelma toteutui, ja nyt tuo ekumenia pelastaa ihmishenkiä.
Kun ajattelen sanaa ekumenia, mieleeni tulevat juuri nämä lapset Brasiliassa. Heidän hätänsä pakotti kristityt lopulta yhteen. Samalla tiedän, että monesta uskovasta ihmisestä ekumenia kuulostaa uhkaavalta. Se herättää vierautta, turvattomuuttakin, mielikuvia turtuneista ja intohimottomista virkamieskristityistä, jotka Jumalansa ja rakkautensa kauan sitten unohtaneina matkustelevat maailmalla puisevia päätöslauselmia laatimassa. Rakastavatko edes Jeesusta? Lukeutuvatko ekumeenikot selkärangattomiin, jotka suhtautuvat kirkkonsa opetukseen niin välinpitämättömästi, että kompromissien tekeminen on vaivatonta?
Mistä minä sen tietäisin. Mutta olen saanut tavata toisenlaisia ekumeenikoita. Heillä on syy ekumenialle, kärsivien palveleminen. Suhde omaan tunnustukseen on sitoutunut, mutta heidän oppiinsa sisältyy nöyrä uskonkappale, joka kuuluu seuraavasti: ”Uskon tähän lujasti. Mutta uskon myös, että joissakin kohdin olen todennäköisesti perusteellisesti erehtynyt. Armo riittää silloinkin.”
Entä jos tuo todella lukisi kirkkojen tunnustuksissa? Hengelliset mannerlaatat järkkyisivät. Ihmiset tarvitsisivat toisiaan.
Minulla on maailmankatsomus, joka on pelastanut minut epätoivosta. Löydän itseni uskomasta, että perimmäinen totuus olemassaolosta on hyvyys ja että ristiriidan takaa löytyy rakkaus ja että kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Myönnän, että on silkkaa maailmankatsomuksellista luksusta rohjeta kuvitella näin. Kuinka oikein kehtaan? Paneehan se eri valoon kaiken koetun, niin henkilökohtaiset tragediat kuin maailmalla kohdatut mielettömyydetkin. Mutta näin vain sattuu olemaan, siinä ei ole mitään rehvasteltavaa, pikemminkin tunnen itseni pahasti velkaantuneeksi uskoni kohteelle.
Mutta miksi tämä on niin vaikea kertoa? Mikä tekee ilmaisun äiteläksi, kun yritän avata suuni? Miksi uskovaisten tarinoissa käy aina samalla tavalla, miksi seesteinen loppu? Onko uskon tyypillinen sivutuote tottumus, kaava, jolla mankeloidaan kaikki mikä asettuu tarkastelun alle? Onnellisen lopun pakkomielle? Eikä ole kyse siitä, onko aihe uskonnollinen vai ei. Puhun sitten mistä vain, olen vaarassa toistaa samaa rakennetta, joka on tuttu jo Hyvästä Paimenesta.
Jotakin tällaista edesmennyt tv-näytelmäkirjailija Dennis Potter ilmeisesti tarkoitti viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussaan. Hän, joka myönsi olevansa monin sitein sidottu kristilliseen perintöönsä, lapsuuden lauluihin Jumalasta, halusi samalla rimpuilla ja ottaa etäisyyttä uskonnolliseen kulttuuriin. Siinä kulttuurissa häntä vaivasi tavaton sovinnaisuus ja seesteisyys. Oli kuin lääkettä olisi tarjottu ennen kuin haavaa oli edes havaittu, lopputuloksen ollessa turruttava. Ja hän halusi nähdä toisin: ”Usko on minulle haava, ei lääke.”
Näin näki myös ranskalainen filosofikirjailija Simone Weil. Teoksessaan Painovoima ja armo hän tekee eron kahdenlaisen ateismin välillä, joista toisen hän sanoo merkitsevän Jumala-käsitteen puhdistumista: ”Uskonto lohdutuksen lähteenä on todellisen uskon este: siinä mielessä ateismi merkitsee puhdistumista. Minun tulee olla ateisti sillä olemukseni osalla, joka ei ole luotu Jumalaa varten.” Ymmärrän, että hän puhuu uskonnosta, josta on tullut hyödyke, liiankin hyödyllinen. Häntä vaivasi uskonnon tuotteistaminen: käyttötarkoitus selvitetty, sisältö kuoliaaksi selitetty.
”Se joka rakentaa elämänsä Jumala-uskonsa varaan, saattaa menettää uskonsa. Mutta joka rakentaa elämänsä itse Jumalan varaan, hän ei koskaan sitä menetä. Meidän on rakennettava elämämme sellaiselle perustalle, jota emme voi lainkaan koskettaa. Se on mahdotonta. Se on kuolema. Se meidän on tehtävä”, Weil sanoo.
Ollaan alueella, jossa automaattisesti ei tapahdu mitään mutta yllättäen voi tapahtua kaikki. Alueella, joka hurmaa ja kauhistuttaa. Alueella, jota ei voi hallita. Israelilaiset pelkäsivät Jumalaa, koska hän voi tehdä mitä vain ja samalla tähän pelkoon liittyi rajaton toivo, koska Jumala voi tehdä mitä vain, kirjoittaa Anna-Maija Raittila.
Dennis Potterin uskontuska tuo mieleeni Aila Meriluodon, joka kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minusta ei ikinä voi tulla kristittyä, koska näen tuhat särmää yhtä aikaa, en pysty pitämään silmälappuja, en seuraamaan suoraa viivaa (26.2.1962).” Voi Jumala, hänkin luuli, että sinua voi rakastaa vain sokeana ja riviin komennettuna. Niinhän itsekin ajattelin kauan: ”Täytyykö olla kapea katse, kun kuljen kapeaa tietäsi, Jumala? Vai kuljenko enää, kun tätä kysyn”, kirjoitin nuorena äitinä omaan päiväkirjaani.
Mitähän ajattelet tästä kaikesta? Ihmettelin sitä jo lapsena. Miten Jumala jaksaa kuunnella aina samoja juttuja: mahtaa hän olla kyllästynyt tankkaaviin runoihin, samoihin ruoka- ja iltarukouksiin. Ja mitä jos hän ei pidäkään loppusointurunoudesta, vaikka joutuu kuuntelemaan sitä virkansa puolesta koko ajan, mietin lasten lähetysleirillä. Samantapaista pohti poikanikin kymmenvuotiaana arvioidessaan hengellistä radiokanavaa: ”Tykkääköhän Jumalakaan niistä kaikist biiseistä? Jos mä oisin Jumala, mä en todellakaan jaksaisi kuulla niit ylistyksii. Niit on niin sikana.”
Jumala, sanonko suoraan? Sinun kansaasi kuuluu kummallista väkeä. En ikinä opi käsittämään heitä, en itseänikään. Usko tuottaa merkillisiä, ääreviä ilmiöitä, joita haluaisin ymmärtää. Miksi se tekee joillekin niin ilmeisen pahaa, miksi toinen kukoistaa saman uskon voimasta? Toinen kaavoittuu henkisesti, toinen uskaltaa enemmän kuin koskaan. Pahimmat iskut olen saanut sinun huoneväeltäsi, hellin rakkaus ja hoito on tullut samasta suunnasta.
Kysyn sitäkin, mistä tulee vimma ottaa uskon avulla maailma ja toiset haltuun. Mikä on tämä yksilösuorittajien kulttuuri, jossa henkilökohtainen Jeesus on melkein kuin henkilökohtainen tietokone ja jossa yhteys Jumalan kansaan puuttuu. Ja kuinka taas toiselle usko on kutsu rentoon levollisuuteen, paljautta elämän edessä, uskallusta pelkkyyteen.
Etkö jo kyllästy raihnaaseen kansaasi? Me satutetut ja pelokkaat satutamme lisää. Sinulla lyödään ja pakotetaan, vaikka itse et pakottanut koskaan.
Olen varma, että lähes koko elämäni menee uskovilta saaduista haavoista toipumisessa, ei haavoittajien vuoksi vaan aseen tähden. Voisin kovettaa itseni, valita asenteen, jossa ne eivät satu eivätkä tunnu. Mutta pelkään kuollakseni, että olisin turta silloinkin, kun sen pitäisi sattua.
Nurkissa lämmittävä Jumala, sinä olet ainoa mahdollisuus. Pakenemme syliisi kun sinulla lyödään. Sylissäpitäjä ottaa vastaan, kun Kirjanpitäjällä uhataan. Lapsena huomasin siellä valon ja lämmön, nyt ymmärrän miksi: kaikki on armoa.
Eija-Riitta Korhola
Kirjallisuus:
Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja
Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset
José Ignacio Conzález Faus: Taivasten valtakunnan logiikka
Pekka Yrjänä Hiltunen: Vieraassa pöydässä
C.S. Lewis: Entisen ateistin kristillisiä esseitä
Aila Meriluoto: Vaarallista kokea, päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
Juliana Norwichilainen: Jumalan rakkauden ilmestys
Anna-Maija Raittila: Vehnänjyvän päiväkirja 1963 -1989
Simone Weil: Painovoima ja armo
Ludwig Wittgenstein: Yleisiä huomautuksia
