Poliittisten blogien kulttuuri ei ole pitkä. Omani aloitin keväällä 2004, eikä minulla ollut tuolloin vielä montakaan kilpailijaa. Havaitsin heti blogit sangen hyödyllisiksi: ne kertovat sen välimaaston poliittisessa työssä, joka auttaa ymmärtämään ja taustoittamaan työn sisältöä mutta joka ei ole tiedotteen väärti. Mielestäni ne ovat kerta kaikkiaan hyvää palvelua äänestäjälle.
Blogeja kannattaa kirjoittaa, jos pitää kirjoittamisesta. Muuten se on pelkkä rasite poliitikon brändissä, ja paljastaa turhaan yhden heikon kohdan. Blogeissa sellainen on erityisen helppoa, sillä usein tiedostavakin kirjoittaja tekee arviointivirheitä. Kolumnien kanssa olen pilkuntarkka lauseenrakentaja, ja sidon lauseet yhteen niin, ettei niistä voi repäistä katkelmaa erilleen – ellen sitä erityisesti halua. Ja usein en todellakaan halua, sillä rakastan kolumninkokoisia ajatuksia. Blogeja kirjoitetaan lähtökohtaisesti huolimattomammin (jos ei niin tee, niitä ei synny). Joskus tuntuu siksi todella hankalalta tulla siteeratuksi tavalla, jossa kokonaisuus ja alkuperäinen konteksti, blogilörötys, ei näy.
Sitä paitsi blogin idea on olla keskeneräistä ajattelua, hetkeen sidottua reaktiota. Viimeksi minua muistutti tästä Suvi-Anne Siimes.
Palasin viime torstaina Euroopasta iltalennolla, ja satuin Suvi-Annen viereen. Normaalisti nukahdan koneessa jo ennen nousua mutta nyt minulla oli niin kaivattua seuraa, ettei uni voittanut. Meillä on historiassa muutakin yhteistä kuin opiskelija-aikainen vanhemmuus ja kolmen lapsen äitiys: molemmilla on takana myös raastava yritys uudistaa puoluetta, joka oli jakautunut enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin. Sieltä löytyisi varmaan hyvinkin samanlaisia kokemuksia, olimme vihattuja ja rakastettuja, mutta emme me siitä jutelleet. Kumpikaan ei tunnu katselevan taakseen.
Suvi-Anne tuntui tietävän hyvin tarkkaan syksyn agendani, blogini ansiosta. Hän jopa antoi tunnustusta, että pysyy Euroopan asioista kartalla Korholan ja Hassin blogeja säännöllisesti lukemalla. Aivan mahtavaa, jos hän osasi nyhtää niistä sisältöäkin eikä vain kissatappeluita.
Edellisen kerran kun näin Suvi-Annen lentokentällä, siirto lääketeollisuuden palvelukseen oli tuore. Kysyin, miltä on tuntunut saada takaisin ihmisarvonsa ja oikeutensa omiin motiiveihinsa. Hän tiesi tarkkaan mistä puhuin – oli kuulemma rentoa. Hän näyttikin niin tyytyväiseltä, suorastaan mentaalihygieniseltä, ihastelin.
Eikä Siimes kaivannut politiikkaan takaisin – sääli, sillä kuulun itsekin niihin, jotka näkisivät hänet mielellään presidenttiehdokkaana keskustelun tasoa varmistamassa. Itse asiassa hän mietiskeli kiihtynyttä ministerijahtia ja pohti, voiko käydä niin, ettei kukaan fiksu ihminen enää halua politiikkaan. EU-politiikka on sentään eri juttu. Välillä tuntuu kiroukselta, etteivät tekemisemme kiinnosta mediaa, mutta luultavasti se on myös siunaus. Niin vatsahermotavaralta vaikuttaa kotimaan politiikka, etten usko koskaan itsekään lähteväni sille tielle.
Ps. Olen Brysselissä tsekkaamassa päästökauppakompromissien tilaa. Outoa on, että kaikilla muilla ryhmillä on omat varjoraportöörinsä, jotka puolustavat ryhmänsä kantaa. Koska oma raportöörimme ympäristövaliokunnassa pelaa muiden ryhmien pussiin eikä hän edusta ryhmän omaa linjaa, tarvitsisimme omamme mekin.
(Julkaistu MTV3 Helmi/ Naisten Vaalit-sivustolla.)
