37 numeron jalka mutta selvästi turhan iso jalanjälki. Joka ensimmäisenä tietää mistä kuva on, saa palkaksi kirjan – kesälomien kunniaksi.
Eräs valistunut lukija kotisivuillani kaipasi selvyyttä hiilijalanjälkien käsitteisiin. Nykyisin on paitsi muodikasta myös järkevältä kuulostavaa ottaa selvää oman elämisensä ja liikkumisensa ympäristövaikutukset. Wuppertal-instituutin keksimä mipsaus on yksi tunnettu tapa: siinä tarkastellaan raaka-aineiden kulutusta käyttökertaa kohden (material input per service unit = MIPS), ja saadaan kulutuskäyttäytymisen avulla selville onko jokin tuote toista ekologisempi. Niinpä mipsatessa on kuulemma käynyt selville, että esimerkiksi kangaskassi on päivittäin ostettua muovikassia parempi vain jos muistaa käyttää sitä kauppamatkoillaan vuoden verran. Niin paljon kuluu raaka-ainetta, energiaa ja vettä puuvillan kasvattamisessa ja työstämisessä kassiksi.
Mipsaustakin on arvosteltu epäluotettavana metodina, ja odotan innolla ympäristönsuojelun professorin Pekka Kaupin lupaamaa selvitystä mipsauksen heikoista kohdista.
Ongelmahan näissä elinkaaritarkasteluissa ja hiilijalanjäljissä on useimmiten läpinäkymättömyys. Niitä ei ole avattu kunnolla, ja mahdollista silloin on, että ideologinen tai poliittinen osuus on suuri, vaikka asia esitellään melkeinpä tieteellisenä totuutena.
Erilaisten jalanjälkien ja elinkaarilaskelmien tulisi siis olla nykyisiä avonaisemmat ja helpommin löydettävät. Niihin kätkeytyy yhtäältä ideologiaa ja toisaalta epämääräisesti luotuja mielikuvia. Olennaista olisi saada ratkaisujen ja ns. ympäristötekojen taustaksi laadukasta tietoa. Arkipäivän niksejä jaettaessa näkökulma voi helposti vinoutua. Välillähän näyttää siltä, että laturin seinästä vetämällä pelastaa maailman, kun taas vaikkapa ydinvoima ei auta mitään.
Viime talvena suomalaislehtien pääkirjoitukset harjoittivat perisuomalaista itseruoskintaa, kun Germanwatch-niminen järjestö (http://www.germanwatch.org) julkaisi ilmastoindeksinsä (CCPI, Climate Change Performance Index), jonka mukaan Suomi sijoittui perin huonosti hiilijalanjäljessään, peräti Valko-Venäjän ja vastaavien tasolle. Suomi ei siis yltänyt lähellekään Ruotsia, joka komeili vertailun kärjessä. Täytyy sanoa, että se herätti epäilykseni indeksin luotettavuudesta, sillä eiväthän meidän käytäntömme ja kulttuurimme niin kauheasti poikkea toisistaan.
Ensin kiinnosti, että mikä tämä Germanwatch sitten on? Se esittelee itsensä riippumattomaksi, voittoa tuottamattomaksi kansalaisjärjestöksi, joka keskittyy Pohjoisen ja Etelän välisiin kysymyksiin. Jonkin sortin kehitysyhteistyö- tai kehityskysymysorganisaatio siis, joka keskittyy kaupan, ympäristön ja kehitysmaasuhteiden problematiikkaan. Tunnen näitä paljon, sillä itsekin olen ollut kehitysyhteistyöalalla. Tämä organisaatio sanoo sivuillaan tuottavansa tutkimusaineistoa päättäjien tueksi. Kyseinen ilmastoindeksi oli yksi näistä tutkimuksista.
Germanwatch pisti maita paremmuusjärjestykseen niiden ilmastoperformanssin perusteella, joka muotoutuu järjestön itse valitsemien parametrien ja painotusten suhteen: tuloksena CCPI-indeksi. Kun tutustuu CCPI-indeksin laskentatapaan, Suomi-tuhmeliinin luvut saavat hieman valaistusta:
Painotukset ovat suunnilleen seuraavat:
– Energiankulutus ja päästöt 30%,
– Sektorikohtaiset päästötrendit 35%,
– Kokonaispäästötrendi Kioton pöytäkirjan velvoitteen osalta 15%,
– Kansainvälinen ilmastopolitiikka 10%,
– Kotimainen ilmastopolitiikka 10%.
Kiinnostavaa on siis se, että jonkun maan saamista luvuista itse energiankulutus ja päästöt, ne siis, joilla on tosiasiallista merkitystä lopputuloksen kannalta, merkitsevät laskelmissa vain vajaan kolmanneksen. Muu on politiikkaa, 20 prosenttia jopa puhdasta (energia)politiikkaa, koska se on indeksin tekijöiden omaa arvovalintaa muun muassa ydinvoiman ja uusiutuvien merkityksestä. Viisikymmentä prosenttia on satunnaisten valittujen vuosien päästötrendejä. Ja sitten varsinaisessa substanssissa, 30 prosentissa, ei siinäkään oteta millään tavalla oteta huomioon tutkittavan maan ilmastoa, vientiteollisuuden rakennetta ja etäisyyksiä.
Germanwatchin oma asenne energiavalintoihin on tutkimuksen kannalta ratkaisevassa asemassa. Ydinvoiman aseman Germanwatch perustelee näin: Koska ydinvoima on riskialtis energianlähde, ydinenergia on arvioitu CO2-ekvivalentin mukaan energiayksikköä kohden. Lausunto tarkoittaa, että ydinvoiman päästöiksi lasketaan hiilivoiman päästöjä vastaava luku eli sitä rasitetaan modernin hiilivoiman mukaan.
Ydinvoimaa ei siis tarkastellakaan päästöttömänä, vaikka se on sen vahvin valtti. Yllättävää kyllä uusiutuviakaan ei tarkastella neutraalisti päästöttömänä: siinä missä ydinvoimaa rankaistiin, uusiutuvia vastaavasti palkitaan enemmän kuin niiden CO2-päästöttömyys ansaitsisi, koska ne tarkastellaan muista erillään. Germanwatch perustelee asian näin: Because of its essential importance for sustainable emissions reduction, the share of renewable energies is considered separately. RES:n "kestävä kehitys"-ominaisuus saa siis ilmeisesti lisäbonusta.
Suomen CO2-päästöt ovat vaihdelleet vuosittain. Vuodesta 1999 (56,8 MtCO2) ja vuodesta 2000 (55) noustiin vuoteen 2001 (60,5) ja vuoteen 2002 (62) ja erityisesti jyrkästi vuoteen 2003 (70,5). Vielä vuosi 2004 oli niin ikään melko korkea (67), kun taas 2005 matala. CCPI-indeksi2007 tarkastelee trendejä 1999-2001 ja 2002-2004 ja Suomi näyttää siksi huonolta. Tosin on sanottava, että vuosi 2005 edustikin poikkeusta: päästöt olivat poikkeuksellisen matalalla toisaalta lämpimän ja kostean talven vuoksi, toisaalta paperiteollisuuden työsulun vuoksi. Normaalitilannetta 2005 ei edusta.
Mutta jos Suomen rankingia pitää analysoida, sitä heikentävät seuraavat seikat:
1. Suomen korkea energiankulutus asukaslukuun ja BKT:hen verrattuna. Tätä selittävät teollisuuden rakenne, kylmä ilmasto ja pitkät välimatkat. Suomi ei saa ymmärrystä siitä, että se vie energiaintensiivisiä tuotteita ulkomaille: viiden miljoonan kansa valmistaa sadan miljoonan paperit. Koska ne paperit tehdään Suomessa lähes puhtaimmin maailmassa, ymmärrystä voisi heruakin. 2. Suomen korkeat CO2-päästöt asukaslukuun, BKT:hen ja energiankulutukseen verrattuna. Sitä voisi arvioida samoin argumentein kuin kultusta.
Näiden kahden kohdan painotus indeksissä oli 30%
3. Suomen rakenteilla olevasta ydinvoimasta rangaistaan kansallinen politiikka -kohdassa. Painotus indeksissä on 10%.
4. Suomen päästötrendi on valittuina vuosina mennyt huonoon suuntaan verrattuna Suomen Kioton pöytäkirjan velvoitteeseen. Suomenhan pitäisi olla menossa kohti vuotta 1990 ja valittuina vuosina olemme menneet kauemmaksi huonoon suuntaan vuodesta 1990. Tämän kohdan paino indeksissä on 15%
5. Sektorikohtaiset päästötrendit ovat valittuina vuosina menneet Suomessa pääasiassa ylöspäin, huonoon suuntaan niin ikään. Kyseessä ei toki ole ollut hiili-intensiivisyyden kasvu vaan tuotannon lisääntyminen. Myös tuotantoa kasvattaneen teräksen kohdalla voisi olla aiheellista ottaa huomioon, että Suomi tekee varsin puhdasta terästä ja päästöt ovat lähellä teoreettista minimiä. Tämän painotus on 35 prosenttia.
6. Suomen nykyinen ydinvoimatuotanto rinnastetaan hiilivoimatuotantoon eli ydinvoima ei saa kohtelua CO2-vapaana. Tästä Suomi saa rangaistusta mm. päästötrendikohdassa, ilmastopolitiikka-kohdassa (kansallinen ja ehkä myös kansainvälinen ilmastopolitiikka). Kansainvälisen ilmastopolitiikan painoarvo on myös 10%
7. Suomen kokonaispäästöt ja myös sektorikohtaiset päästöt olivat kasvusuunnassa tarkasteluvuosina. Siitä tulee Suomelle lisärasitusta. Tarkastelusta ei käy ilmi, mutta Suomi saattaa saada lisärasitusta vielä sektorikohtaisista tarkasteluista, koska Suomen asuinneliöt ja kaikki muutkin rakennukset vaativat enemmän lämmitysenergiaa ja siis myös CO2-päästöjä kuin muissa maissa.
8. Suomen kasvavasta lentoliikenteestä tulee pieni lisärasitus. Tarkastelusta ei käy ilmi, mutta voi epäillä että Suomen lentoliikennettä saatetaan rasittaa myös siitä, että Suomesta lähtevillä lennoilla pitemmät matkat. Ehkä myös se vaikuttaa, että Finnair lentää paljon kaukomatkoja Aasiaan – mikä toki on paras reitti koska napaa lähellä se on selvästi lyhyempi pallomme muodon vuoksi.
Ruotsi vastaavasti taisi saada Germanwatchilta aika paljon plussaa ydinvoiman alasajopäätöksensä vuoksi – olkoonkin, että on käytännössä vain kasvattanut ydinvoimapotentiaaliaan sen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan, tämä oli yksi esimerkki siitä, millaista politiikkaa hiilijalanjäljen tarkastelu voi pitää sisällään. Näiden avaaminen ja läpinäkyväksi tekeminen on perusteltua ja tarpeellista, jotta hiilijalanjäljellä potkiminen ei olisi niin umpimähkäistä – katteettomalla moralismilla ei planeettaa pelasteta vaan oikeilla teoilla ja oikeilla valinnoilla.
