Päivän Iltalehti uutisoi eilisen blogini, ja uutisen kärki oli juuri sellainen kuin eilisen puhelinsoiton jälkeen osasin pelätäkin. Toimittaja soitti ja halusi kysellä, miltä oikein tuntui kun kollega ahdisteli. Kieltäydyin päivittelemästä sitä hänen kanssaan, sillä se ei ollut blogini pointti päinvastoin. Pointti oli käydyn keskustelun sattumanvaraisuudessa ja mielivaltaisuudessa, sen epätasa-arvoisuudessa – ja nyt oikeat elävät ihmiset joutuvat sen uhreiksi. Lisäksi kuvasin tilannetta, joka varmaankin täytti ahdistelun tunnusmerkit, mutta ei ollut minusta kovin ahdistavaa, koska oli niin helppo sanoa ei.
Miksi oli?
Siksi että olen aikuinen ihminen, joka osaa pitää puolensa. Siksi, ettei ehdotus sisältänyt törkeää rivoutta tai matalamielistä puhetta. Siksi, ettei ehdotukseen sotkeutunut vallan tai esimiesaseman väärinkäyttöä.
Mihin sitten pyrin kirjoituksellani?
Siihen, että epämääräisen häirintäkeskustelun sijasta jota lehdistö näyttää itse mielellään tuottavan ja jossa syylliset ovat ilmeisen mielivaltaisesti poimittuja pitäisi määritellä seksuaalinen häirintä. Pitäisi tunnistaa käydyn keskustelun sukupuolivinoutumat, joissa miestä lähtökohtaisesti sorretaan, väitän. Pitäisi tunnistaa valtavat tulkinnanvaraisuuden mahdollisuudet. Ja pitäisi etenkin keskittyä sellaiseen häirintään, jossa valta-asemaa käytetään hyväksi.
Se – jos mikä – on törkeää.
Ja melkoinen sääli on, ettei tähän keskusteluun päästä. Muun muassa siksi, että hyvätkin yritykset tarkentaa keskustelun tasoa luetaan väärin. Jos toimittaja olisi miettinyt jotakin muuta kuin lööppimyynnin maksimointia, hän olisi tajunnut tämän. Hänen journalistinen omatuntonsa olisi hälyttänyt: nyt menee vähän vinksalleen. Mutta ollaanko jo Stanislaw Jercy Lecin kuvaamassa syndroomassa: Hänen omatuntonsa oli puhdas hän ei koskaan käyttänyt sitä.
Nyt toimittaja valitsee vapaaehtoisen tyhmyyden. Rahan vuoksi. On niin vaikeaa ja haikeaa antaa periksi ja bloggaavana poliitikkona asettaa oletusarvoksi niin vähän.
Iltalehden juttu ei nyt valitettavasti yhtään auta häirintäkeskustelun tason nostossa sitä täytyy silti yrittää, edes marginaalissa. Pitää kysyä, miksi tämä alue on täynnä kaksinaismoralismia. Miksi toisaalla syytetään jo katseista ja tai kohteliaiksi tarkoitetuista kehuista ja toisaalla ruokitaan toivottoman seksististä ja rivoa ilmapiiriä? Miksi sukupuolia arvioidaan eri mittareilla? Miksi nainen saa uhata poikkaista munat, miksi mies ei kohta saa edes kehua kampausta?
Lehdistössä kampanjoidaan nyt kovasti koulukiusausta vastaan. Tekisi mieleni sanoa, että yksi hedelmällinen maaperä kiusaamiselle löytyy kaikenlaisesta väärintulkinnasta, kärjistämisestä ja liioittelusta. Siksi tällaiset jutut eivät oikein luo uskottavuutta kiusaamisen vastaisille kampanjoille.
Pari sanaa eilisestä, valtiopäivien avajaisista. Halosen puhe sivusi valtion omistajuutta ajankohtaisessa sellutehtaan tapauksessa. Minun on sanottava, että ymmärrän Halosen viestin ja jaan hänen huolensa. Enkä silti koe olevani väärässä puolueessa. Kyllä valtion omistamisen pitää merkitä muutakin kuin finanssisijoitusta ja tuloksen maksimointia. Sen pitää olla sitoutunut yhteiskunnan kokonaisedun ja työllisyyden tavoitteluun, tähtäin täytyy olla siis selvästi pidemmällä kuin neljännesvuosikatsauksissa – mutta mitä johtopäätöksiä sitten vedetään, siihen en voi puuttua. Muut osakkeenomistajat pitää vastaavasti reilusti informoida valtion omistajapolitiikan syvemmistä tavoitteista ja intresseistä. Muussa tapauksessa olisi oikein myydä osuus pois otolliseen aikaan ja käyttää rahat viisaasti.
Varsinainen elämys oli Tuntematon Sotilas valtiopäivien avajaisten juhlanäytöksessä. Kannattaa käydä katsomassa ja arvioimassa teosta, joka jakaa tunteita. Suurin osa taisi pitää erittäin paljon näkemästään, mutta salissa myös buuattiin. Minä näin Tuntemattomassa nerokkaan teoksen, version kansallisesta monumentista, joka oli huuhdeltu oman aikamme läpi. Tämä suodatus toimi ja puhutteli palaan asiaan miksi, mutta ensin lennän Madridiin EPP:n ilmastokokoukseen.
Ps. Parikymmentätuhatta ihmistä on käynyt kotisivuillani vuorokauden aikana. Ehkä tämä ei sittenkään ole niin marginaalinen puheenvuoro.
