Euroopan komissio julkaisi 23.1. ilmasto- ja energiapaketin ilmastomuutoksen vastaisista toimista ja uusiutuvien energianlähteiden lisäämisestä vuoteen 2020 mennessä. Kauaskantoista lainsäädäntöpakettia odotettiin niin jäsenmaissa kuin parlamentissakin hartaasti, toivottiin parasta ja pelättiin pahinta – ulos tuli jotain siltä väliltä.
Suomen kannalta kyseessä on kuluvan parlamenttivaalikauden ajan tärkein lainsäädäntöesitys. Etenkin uusiutuvan energian maakohtainen taakanjako sekä päästökauppadirektiivin uudistusesitys ovat merkittäviä Suomen energia-alalle ja perusteollisuudelle. Paitsi että niillä on valtavat taloudelliset vaikutukset, direktiivien valmistelua leimasi komissiossa tavaton kiire. Eurovaalit ovat ensi vuoden kesällä, jolloin myös komission kausi loppuu. Nykyisellä komissiolla on suuri hätä saada tuloksia sitä ennen.
Lainsäädäntöpaketin lähtökohtana on huippukokouksen viime keväänä tekemä triplapäätös. Sen mukaan Euroopan unionin sitovana tavoitteena vuoteen 2020 mennessä on vähentää kasvihuonepäästöjä 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta, parantaa energiatehokkuutta 20 prosenttia ja nostaa uusiutuvien energianlähteiden osuus 20 prosenttiin kokonaiskulutuksesta. Kaunis riimi 20/20, 20/20, 20/20 oli komissiolle haastava lähtökohta. Uusiutuvien tavoitteeseen sisältyi lisäksi liikenteen biopolttoaineiden 10 prosentin tavoite.
Ilmasto- ja energiapaketti sisältää viisi eri lainsäädäntöesitystä: uusitun päästökauppadirektiivin, päästövähennysten taakanjakoa koskevan ehdotuksen jäsenmaittain, direktiivin hiilidioksidin talteenotosta ja varastoinnista, uusiutuvia energiamuotoja käsittelevän direktiivin mukaan lukien sitovat kansalliset tavoitteet sekä uudet säännöt valtionavun käyttämisestä näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Kokonaisuutta täydentää vielä erillinen johdanto-osa.
Merkittävin ohjauskeino komission ehdotuksessa on edelleen päästökauppa (ETS). Tämän vuoden alusta käynnistyi toinen päästökauppajakso, joka kestää vuoteen 2012. Direktiiviluonnos päästökaupan muuttamisesta kolmannelle kaudelle koskee sitä seuraavaa kahdeksaa vuotta 2013 lähtien.
Uusi ETS-direktiiviehdotus laajentaa päästökaupan ulottuvuutta. Energian tuotannon lisäksi sen Se sulkee sisäänsä jatkossa entistä useamman teollisuudenalan. Päästökaupattavaksi tulee niin ikään hiilidioksidin lisäksi myös muita kasvihuonekaasuja kuten lannoitetuotannon typpioksiduuli ja alumiiniteollisuuden perfluorihiilivedyt. Komissio asettaa tavoitteeksi, että päästökauppa kattaa 40 prosenttia unionin kaikista päästöistä.
Huomattava seikka komission ehdotuksessa on, että hiilivuotoriskiin pyritään vakavissaan tarttumaan. Hiilivuodolla tarkoitetaan sitä, kun päästökaupan aiheuttaman kustannusnousun seurauksena tuotantoa siirtyy EU:n ulkopuolelle, missä vastaavaa säätelyä ja ympäristönormeja ei ole, ja kysyntään vastataan korkeammilla päästöillä.
Komissio esittää yhtäältä, että kansainvälisessä kilpailussa olevalle teollisuudelle, jonka hiilivuotoriski on merkittävä, allokoidaan vuosittain pienentyviä maksuttomia päästöoikeuksia vuoteen 2020 asti. Komissio ei tosin vielä antanut ehdotustaan siitä, mitä aloja maksuttomat päästöoikeudet koskisivat, vaan lupasi tämän vuonna 2010. Tämä ei ole omiaan poistamaan kilpailuedellytysten epävarmuutta monilla aloilla.
EU:n yksipuolisen päästökaupan aiheuttaman EU-teollisuuden kilpailukykyhaitan kompensoimiseksi ja hiilivuodon estämiseksi komissio ehdotti eräässä vaiheessa myös tietyille hiilivuotoriskialojen tuontituotteille päästöoikeuksien hankintapakkoa vuodesta 2015 alkaen. Lopullisessa esityksessä ideaa ei kuitenkaan ollut. Luultavasti tällaisten ideoiden yhteensopivuutta WTO-sääntöjen kanssa epäillään. Varhaisimpien luonnosten arvokas keino antaa näiden alojen vientituotteille kompensaatiota ylimääräisten päästöoikeuksien muodossa eli niin sanottu FAIR-järjestelmä (Future Allowance Import Requirement) ei sekään päätynyt lopulliseen direktiiviehdotukseen. Komissio on kuitenkin luvannut tuottaa EU-parlamentille raportin energiaintensiivisten teollisuussektoreiden hiilivuodosta v. 2012 lopussa.
Toisaalta komissio esittää, että kansallisista päästökatoista luovutaan ja siirrytään teollisuudenala- eli sektorikohtaisiin päästörajoihin. Tämä on toiveikas muutos. ETS:n yksi ongelmista on ollut juuri se, että päästökauppa on kytketty tiukasta kansallisiin vähennystavoitteisiin ja päästökattoihin: kun päästökaupan joustava markkinamekanismi kohtaa kansallisen rajan, järjestelmä on saanut suunnitelmatalouden piirteitä. Teollisuudenalakohtaiset päästöoikeuksien jaot toimisivat myös kansainvälisessä päästökaupassa. Globaalissa taloudessa sektorikohtaiset ratkaisut päästökaupan pohjana ovat ainoa tapa taata oikeudenmukainen kohtelu niille, jotka saastuttavat vähiten. Näin EU valmistautunee myös kansainvälisen ilmastopolitiikan uuteen aikakauteen, jonka Balin ilmastokokouksen tulokset toivottavasti joskus mahdollistavat.
Ehdotuksen mukaan jäsenvaltiot voivat järjestää kuitenkin kansallisia päästöoikeuksien huutokauppoja, joista saadut tulot jäävät jäsenvaltioille. Näistä viidennes tulee ohjata ilmastonmuutoksen vastaisiin toimenpiteisiin.
Valitettavasti komissio ei hyväksynyt lopulta ajatusta päästöoikeuksien lisäämisestä "hiilinielujen" avulla eli metsittämällä, vaan kannustaa päästökaupasta syntyvien tulojen käyttämistä metsänistutuksiin. Näkemys on outo, kun ottaa huomioon viimeaikaiset tutkimustulokset metsittämisen valtavasta merkityksestä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Mitään keinoa hiilinielujen synnyttämiseksi ei saisi sulkea pois.
Ehdotuksen mukaan päästökaupalla ei katettaisi edelleenkään ilmaston kannalta todellisia ongelma-aloja, mutta hyvä uutinen on, että näille asetetaan päästövähennysvelvoitteet. Niinpä liikenteen, rakentamisen, palveluiden ja maatalouden on leikattava päästöistään kymmenen prosenttia vuoteen 2020 mennessä, kun vertailukohtana on vuoden 2005 taso. Kun maakohtaiset vähennystavoitteet langetetaan jäsenmaille kuitenkin suhteellisesti bruttokansatuotteen mukaan, taakanjako on vähintään epätasapainoinen: esimerkiksi Bulgaria saa lisätä päästöjään jopa 20 prosenttia, kun toisessa päässä esimerkiksi Suomi sai 16 prosentin vähennysvelvoitteen.
Hiilidioksidin talteenottoa ja varastointia eli CCS:ää (carbon capture and storage) koskeva direktiiviehdotus on hyvä pohja tämän uuden teknologian sallimiseksi ja kehittämiseksi. CCS:sä tarkoittaa menetelmiä, joilla hiilidioksidi säilötään maan alle niin, ettei siitä ole vaaraa ilmastolle. Direktiivi sääntelee talteenoton ja varastoinnin edellytyksiä. Varastointi on kallista puuhaa ja vaatii suuria investointeja, ja uudistetut valtioapua koskevat säännöt mahdollistavat tuen CCS:ää tutkiville tehtaille. Halvan hiilivoiman hinnan se luultavasti kymmenkertaistanee.
Pääosa komission julkistamasta paketista koskee siis tavoitteita ja tarjoaa toimijoille eri työkaluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Näissä ilmasto- ja energiapaketti onnistuukin. Toisin käy, kun komissio huippukokouksen 20/20 riimien riivaamana rupeaa ohjailemaan keinoja: uusiutuvia energiamuotoja koskeva ehdotus on ongelmallinen.
Uusiutuvia energialähteitä käsittelevä eli RES-direktiivi (renewable energy source) sisältää taakanjaon maittain ja komission näkemyksen uusiutuvan energian edistämiskeinoista. Viimekeväistä neuvoston päätöstä nostaa osuus nykyisestä noin 8,5 prosentista kahteenkymmeneen vuoteen 2020 mennessä juhlittiin näyttävästi mutta nyt yksikään jäsenmaa ei ole innolla osallistumassa käytännön toteutukseen. Karkea ratkaisumalli olisi tarkoittanut kullekin jäsenmaalle juustohöyläperiaatteella puuttuva 11,5 prosentin lisäysvelvoite, mutta ongelmana ovat niiden erilaiset kapasiteetit lisätä uusiutuvien osuutta: toiset jäsenmaat, kuten Suomi 28 prosentin osuudellaan, kun ovat jo nyt edelläkävijöitä.
Neuvottelut paketin yksityiskohdista jatkuivat viime hetkiin asti, ja Suomen edustajat lobbasivat komissiota ahkerasti erityisesti juuri maakohtaisen tavoitteen sisällöstä. Tämä ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta: Suomen on nostettava uusiutuvan energian käyttöä nykyisestä 38 prosenttiin.
Kymmenen prosentin lisäysvelvoite on vaativa ja hyvin kallis toteuttaa. Se vaatisi tuntuvaa lisäystä vesi- ja tuulivoiman, maa-lämmön – ja erityisesti metsäenergian tuotantoon. Käytettävissä on vain 12 vuotta, mikä energiainvestoinneissa on tavattoman lyhyt. Myös ehdotuksen ohjeelliset välitavoitteet vaikuttavat liian etupainotteisilta.
Tuulivoimasta ei näytä olevan ratkaisuksi: Tuulivoiman tuottama sähköenergia on vain neljännes teholtaan samansuuruisen ydinvoimakapasiteetin annista. Vaikka tuulivoiman nimellistehoa pysyttäisiinkin nostamaan kahteentuhanteen MW:in, mikä ei tosin vielä ole edes käytännössä toteutettavissa, tämä tuottaisi Suomessa vain noin 5 terawattituntia (TWh) vuodessa. Ydinvoimakapasiteettia on Suomessa nyt 2700 MW. Viime vuonna sillä tuotettiin noin 22,5 terawattituntia. Tämä ero johtuu yksinkertaisesti käytettävyydestä: aina ei tuule.
Maalämpö on toiveikas energiamuoto, mutta volyymia sietää epäillä.
Vaarana onkin, että Suomessa uusiutuvien käytön lisääminen tarkoittaisi, että sitova tavoite joudutaan panemaan metsäteollisuuden raaka-ainetarpeen edelle. Puuta jouduttaisiin polttamaan. Jos meillä vaarantuu puun raaka-ainesaatavuus, vaarantuu saman tien metsäteollisuuden ansiotkin uusituvan primaarienergian hyödyntäjänä. Venäjän puutullit lisäävät tilanteen tukaluutta.
Jos energiankulutus noudattaisi nykytasoa ja uusiutuvien tavoite todella täytettäisiin 2020 mennessä, se merkitsisi hakkuiden tuntuvaa lisäämistä. Euroopan metsäteollisuuden arvion mukaan yhden prosenttiyksikön nosto uusiutuvien käytössä vastaa keskimäärin yhden sellutehtaan puun käyttöä vuodessa. Sen mukaan tavoitteeseen pääsemiseksi hakkuiden pitäisi kasvaa 1300 miljoonaan kuutioon. Se on yli kolme kertaa enemmän kuin EU nykyisellään hakkaa. (Aiheesta enemmän syyskuun kuukauden teemassa.)
Uusiutuvien lisäystavoite uhkaa muodostua siis hölmöläisten hommaksi, jos sen saavuttamiseksi joudutaan hakkaamaan ja polttamaan metsää: ilmastonmuutosta ryhdytäänkin torjumaan keinoin, jotka kiihdyttävät sitä.
Vesivoiman lisäämiseen Suomessa on vielä pieniä mahdollisuuksia. Sen lisääminen meillä vaatinee kuitenkin eräiden haudattujen hankkeiden kaivamista esiin. Tästä on edessä vielä vaikea keskustelu.
Direktiiviluonnos siis sallii maiden erilaiset tavat edistää uusiutuvaa energiaa sähköntuotannossa, lämmityksessä ja liikenteessä. Silti paperi ehdottaa "joustokeinona" niin kutsuttua GO-kauppamekanismia (Guarantee-of-Origin), EU:n laajuista alkuperätakuukauppaa. Kaupankäynti voisi koskea vain direktiivin voimaantulon jälkeen käynnistettyjä laitoksia. Järjestelmän toimivuus ja yhteisvaikutukset esimerkiksi päästökaupan kanssa ovat kyseenalaisia: Käytännössä se tarkoittaa jonkinlaista rajat ylittävää vihreiden sertifikaattien kauppaa, josta vähitellen voisi muodostua uusi päästökaupan kaltainen sähkön hinnannousua ja kustannuksia nostava instrumentti.
Komissio listasi pakettinsa tavoitteiksi kestävien elinolosuhteiden säilyttämisen maapallolla, uusien toimintamahdollisuuksien avaamisen eurooppalaisille yrityksille sekä energian toimitusvarmuuden parantamisen. Jos nämä tavoitteet halutaan saavuttaa, yksityiskohtia täytyy muovata. Se jää lainsäätäjän tehtäväksi.
Seuraavaksi paketti tulee yhteispäätösmenettelyn mukaisesti neuvoston ja parlamentin käsittelyyn. Neuvostossa valmistaudutaan jo kovaan tappeluun kansallisista velvoitteista, parlamentissa taas jännitetään, kuka saa näiden painavien säädösten raportöörin pestin. Valmiit direktiivit pitäisi saada ulos tämän vuoden aikana. Lainsäätäjälle luvassa on siis perin mielenkiintoinen ja haastava vuosi.
