Tänään Hesari uutisoi Esko Antolan kritiikkiä hallituksen EU-politiikasta. Olen samaa mieltä siinä, että Suomen pitäisi olla paljon määrätietoisempi. Mutta varmaankaan Antola ei tarkoita samaa kuin minä, tiukempaa kansallisten etujen puolustamista konkreettisessa lainsäädännössä: energia- ja ilmastopolitiikassa on mielestäni suurimmat ongelmat: suostumme liian helposti järjestelyihin, joissa Suomen varhaiset toimet ja ympäristösaavutukset eivät tule palkituksi vaan joudumme pikemminkin maksamaan ympäristöinvestointimme toistamiseen.
Antola valitteli, ettei hallituksella tunnu olevan halua puuttua EU:n kaltaiseen isoon asiaan. Timo Soini oli vaaleissakin ainoa, joka puhui EU:sta; Antola moitti.
Nyt Antola kyllä sortui suureen tyhmyyteen. Eikö tuolla tasolla todellakaan osata tehdä eroa lehtimiesten ja poliitikkojen toiminnan välillä? Koko tutkijan ura ja uskottavuus menee silloin uuteen arviointiin.
Timo Soini ja perussuomalaiset eivät totisesti olleet ainoa taho, joka otti kantaa vaaleissa EU:hun. Valitettavasti vakava keskustelu ei vain kiinnostanut toimittajia. Jotta toimittajat kiinnostuisivat julkaisemaan EU- teemoja, sitä täytyisi haukkua mehevin sanakääntein juuri niin kuin Soini teki. Asiallinen kehu mutta ei myöskään asiallinen kritiikki tunnu kelpaavan.
Kokoomuskin julkaisi kokonaisen teesistön, peräti kymmenen teesiä EU:sta ja yritti viritellä keskustelua aiheesta. Vain Verkkouutiset ja Kokoomuksen Nykypäivä vaivautuivat paikalle kun Alex Stubb piti lehdistötilaisuutta aiheesta. Eikä tuo tilaisuus tietenkään ollut ainoa, itsekin Kokoomuksen varapuheenjohtajana kenttää kiertäessäni puhuin siitä, millaisia haasteita tuleva EU-lainsäädäntö tulee asettamaan uudelle hallitukselle ja mihin pitää varautua.
Ymmärrän, että tässä tilanteessa tavallinen kansalainen voi kuvitella, ettei vaaleissa kukaan muu kuin Soini uskaltanut puhua EU:sta. Mutta sitä en ymmärrä, että EU-asioita työkseen tutkiva henkilö erehtyy luulemaan näin. Kun hän kuitenkin on altis jakamaan neuvoja, niin neuvopa nyt tätä jamaa. Siis mitä tehdä, Antola?
Tänään uutisoitu Vanhasen evästys kieltää hallituksensa ministereitä kannan ottaminen mielipidekyselyihin on pöyristyttävä ja mahdoton – esimerkkinä kysely Stasi-listojen julkistamisesta. Poliitikon ei toki ole pakko vastata kaikkiin kyselyihin mutta pääministerin taholta tuleva kielto on harkitsematon ele. Vanhanen vaikuttaa näin pikemminkin jonkin pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajalta, ei kansan valitsemalta pääministeriltä. Pörssiyhtiöissä voi joskus olla perusteltua olla ottamasta kantaa julkisuudessa mutta ei politiikassa, joka on määritelmällisesti keskustelua yhteisten asioiden hoitamisesta. Sen on oltava myös transparenttia niin, että kannan muodostuminen hahmottuu kansalaisille eikä sitä synnytetä salassa.
Samalla kieltoa on mahdoton noudattaa. Eihän lehden ole pakko paljastaa, että samaa kysymystä kierrätetään muillakin. Ja onhan poliitikon aristotelinen hyve pyrkiä ottamaan kantaa asioihin.
Täydennän vielä hieman: ymmärrän, että Vanhanen haluaa suojella ministereitään turhilta vaivoilta ja erilaisten gallupkyselyiden tai peräti tietovisojen tulvalta. Tuskin itsekään vaivautuisin tarjoamaan ministeritason viihdettä sekalaisiin tarpeisiin. Varjelu menee kuitenkin liian pitkälle, jos kielto annetaan kategorisesti. Stasi-kysymyksessä se on suorastaan outo. Ministeri voi toki kieltäytyä ottamasta kantaa mutta kun itse ammatin keskeinen sisältö on perusteltu kannanmuodostaminen, käsky on politiikan vastainen.
Mitä muuten itse vastaisin Stasi-kysymykseen? Se vähän riippuu. Avaisin listat edellyttäen, että poliittinen kulttuurimme olisi kypsä siihen. Tarvittaisiin siis konsensus ja yhteinen sopimus siitä, että listojen julkistus merkitsisi keskustelun avausta, ei lahtaamisen ja leimaamisen avausta. Listalla olijat ansaitsevat oikeuden puheenvuoroon ja näkökulmansa valottamiseen. Jos tämä ei ole mahdollista, parempi että kassakaappi jää kiinni. Mutta sitä en toivo.
