Illallisella. Pinssi Piitun rinnassa on virallinen kampanjapinssini.
(Jokin nettipaholainen kadotti autenttisen, puoluekokouksessa kirjoitetun tekstin. Siitä ei ollut varmuuskopiota. Yritän muistella miten se suunnilleen meni. )
Kiinnostava mutta raskas päivä takana. Olen puhunut liikaa, mennyt tauotta piirien kokouksesta toiseen kehumaan itseäni. Saatan olla ihan sopiva politiikkaan mutta tämä kampanjaosuus siitä on piinallista. Kun on kysymys itsestä, ujous ja kiusaantuneisuus saavat vallan.
Mitä tuo täti huitoo?
Varsinaiset puoluekokouspuheeni löytyvät ajankohtaista-osion tiedotteista.
En yhtään osaa ennakoida miten käy. Olen ollut ehdokkuuden suhteen hyvin rento, ehkä liiankin rento. Ajatellut vain, että olen käytettävissä, jos joku kiinnostuu. Se on sekä hyvä, mutta myös huono piirre. Silloin ei osaa puristaa itsestään sitä voitontahtoa, joka olisi politiikassa välttämätön. Tämä ominaisuus, toisaalta liika löysäily, toisaalta ujous, kiusasi minua jo ensimmäisissä eurovaaleissa. Tässä pari otetta noista ajoista kirjastani Olkapäämepin kantapääkausi (2002):
3. Kolikon ujo kääntöpuoli
Ehdokkaaksi lupautuessani alitajuinen mielikuvani vaalityöstä oli akateeminen juttutuokio Vanhalla Ylioppilastalolla. Osallistuisin vaalikeskusteluihin ja kaikenlaisiin paneeleihin, toisin ympäristö- ja kehitysmaateemoja mukaan ja siinä se. Vasta helmikuussa eduskuntavaalien mainoksia katsellessani hätkähdin. Tarkoittiko suostuminen sitä, että joutuisin ratikan kylkeen? Se tuntui niin nololta. Soitin puoluesihteeri Milla Kalliomaalle ja kiskoin irti lupauksen, ettei sentään ratikkaan. Ja täytyisikö laittaa isoja kuvia, eivätkö hyvät esitteet riittäisi? Milla nauroi.
Ylipäänsä poliittisilla keskusteluilla olisi mitätön osuus. Ennen kaikkea kampanja tehtäisiin kentällä. Se merkitsisi liikkumista pitkin Suomea, esitteiden tarjoamista ja itsensä työntämistä joka väliin.
Järkytyin lisää. Luonteeni pohjarakenteena on kiinteä ujous, sekin ujosti peiteltynä. Oma teoriani ujoudelle liittyy lapsuuden sattumuksiin: olen kerran unohtanut kouluun mennessä hameen kotiin ja toisen kerran nolannut itseni näyttämöllä. En ikinä osaisi olla tyrkyllä. En ikinä tarjota omia mainoksia muille. Voisin kirjoittaa kaikki tekstit, puheet, sloganit, palindromit ja anagrammit, mutta ajatus toripuheista esitteiden jakamisineen oli mahdoton.
—
4. Aloittelijan ylellisyyttä
Jännitin vaalitulosta 10 minuutin ajan, enempää en olisi kestänytkään. Tämä tapahtui 4. kesäkuuta kuunnellessani radiouutisista vaaligallupia, ja tunne yllätti minut täysin. Nimeäni ei mainittu läpipääsijänä, mutta sitä olimme osanneet odottaakin, koska kampanja oli kestoltaan lyhyt ja huipentui loppua kohden. Tiedotusvälineetkään eivät kiinnostuneet eurovaaleista ennen kuin viime metreillä, sillä eduskuntavaalien jälkeinen vaaliväsymys oli selvästi ilmassa, ja toisaalla pelattiin jo presidenttipeliä.
Siihen asti olin ollut rauhallinen kuin lehmä, mitä Jorikin monet vaalit nähneenä osasi ihmetellä. Mutta yhtäkkiä en halunnut hävitä; pelkäsin syyllisyydentuntoa pettymyksestä, jonka tuottaisin monelle puolestani työtä tehneelle. Tunne oli niin sietämätön, että päästäkseni siitä piti rukoilla kuin lapsi.
Stoalainen tyyneys palasi ja kesti vaaliyöhön saakka. En tiedä, voinko koskaan vastaisuudessa nauttia sellaisesta luksuksesta. Luultavasti se oli sokeaa aloittelijan ylellisyyttä. Henkilökohtaisesti en toivonut erityisesti mitään, kun en osannut kuvitella mitä odottaa. Jos menisin läpi, se olisi hienoa. Jos en, saisin säilyttää elämäntyylini. Eihän elämänsä ensimmäisissä vaaleissa epäonnistunutta voi pitää varsinaisena häviäjänä. Vielä ei voisi sanoa, että äänestäjät hylkäsivät.
Levollisesta asenteesta oli se hyöty, ettei kukaan onnistunut muuttamaan sen enempää vaaliteemojani kuin habitustakaan. Viimeksi mainittu liittyi mieheni ainoaan ehtoon, jonka hän esitti minulle: "Jos menet siihen puolueeseen, naisena älä muutu. Sitä en kestä." Ohjeiden antajia riitti, ja joskus oli ihan rentouttavaa todeta, ettei suinkaan kaikkien kannata äänestää minua.
Vaalivalvojaisissa klassista jännitystä kasvattavaa, kertyvää ääntenlaskentaa ei ollut. Suomi pysytteli muun Euroopan rytmissä, eikä äänimääriä saanut paljastaa ennen kuin Italian vaalihuoneistot olivat sulkeutuneet. Tulos julkistettiin siis kertarysäyksellä kello 23. Itseäni on jälkeenpäin ihmetyttänyt oma ilmeeni A-studion dokumentissa tuolla hetkellä: mitään ei tapahtunut naamalla, yksikään lihas ei värähtänyt, silmissä ei liikettä. Aivan kuin en olisi käsittänyt.
Tällaista ei tapahdu yleensä minulle, oli ensimmäinen ajatukseni. Olen niitä, joiden kohdalla maito loppuu kahvijonossa kesken ja kahvilan vessasta paperi, kesäloma osuu sadepäiviin, ja bussi, jonka kyytiin nousen, ajaa varikolle. Törmäilen ovenpieliin, kompastun johtoihin, lyön pikkuvarpaani tuolinjalkaan ja kyynärpäähermon pöydänkulmaan sekä linksautan nilkkani lenkillä. Tilastollisesti katsoen en arvatenkaan muodosta mitään onnetonta poikkeusta, mutta mielenlaatuni kertoo katsantotavastani. Sillä asenteella ei ole tapana voittaa vaaleja. Paitsi ehkä Suomessa?
Heti seuraava ajatus surikin jo ennätysmäisen alhaista äänestysprosenttia: mitähän olen mennyt mokaamaan? Vasta pari päivää myöhemmin, syntymäpäivänäni, tajusin kunnolla tapahtuneen, kun kaikki neljä sisarustani tulivat juhlimaan. Ne olivat iloiset juhlat.
Vaaliyön jälkeisenä maanantaina 14.6. alkoi todellinen pyöritys. Koti täyttyi kukista ja sähkeistä. Pääsin suihkuun myöhään iltapäivällä, sillä puhelimet soivat lakkaamatta ja olin vielä liian tottelevainen puhelimen äänelle.
Yksi halusi Karjalan takaisin. Toinen tarvitsi pesukoneen. Kolmas tarjoutui avustajakseni: "Kun katselin sinua eilen, tajusin että tarvitset avustajan". Avustaminen tarkoitti rukoustaistelua. Hän rukoilisi puolestani, jos maksaisin palkkaa; siinä hän olisi voimallinen ja kokenut. Selitin, etten oikeastaan usko maksullisen rukouksen tehoon, aihehan oli aikoinaan hajottanut kristikunnan. Puhuja ei lannistunut, sillä Herra oli kehottanut soittamaan. Nykyisellä kokemuksella sanoisin, että jos Herran kehotukseen vetoavat soittajat tietäisivät, miten taajaan käytetty tehoste se on, he ehkä miettisivät sanavalintaa. On ilmeistä, että ainakin joskus tuo nimi lausutaan turhaan.
Voit kommentoida tätä ja muita blogitekstejä Kysy Korholalta- palstan puolella. Viittaa silloin otsikossa blogipäivämäärään.
