Tässä tarinassa esitellään puita, jotka melkein ajattelevat, ja kokki, joka teki vuosikymmenen parhaan päivälliseni.
Yhtäkkiä olin paratiisissa. Olin lupautunut jonnekin Kittilään ja Leville avaamaan uuden Cafe Niinistön. Vaikka olen Lapin ystävä, en juurikaan tunne muuta Lappia kuin Saariselkää, Ounasvaaraa ja Kilpisjärveä. Nyt minulla oli uskomaton päivä. Ohjelmasta tiesin etukäteen sen verran, että minut hakee kahvilan isäntänä toimiva Tuomas Nousiainen, tapaan Lapin matkailukeisarinnan Päivikki Palosaaren sekä jututan Tunturi-Lapin Kehitys ry:n toimitusjohtaja Markku Mäkitaloa sekä mahdollisesti Kittilän, Kolarin ja Muonion kunnanjohtajia.
Luminen Levi oli häikäisevän kaunis. Toinen yllätys oli, että sain syödä tämän vuosikymmenen parhaan päivälliseni Levillä Valkea Vaadin-nimisessä ravintolassa. On pakko mainita tämä ihan erikseen, vaikkei sellaista voi pitää poliittisen blogin varsinaisena toimialana. Mutta kun minun työssäni tulee syötyä aika monta huolella valmistetua päivällistä, tämä on huomionarvoinen seikka. Päivikki Palosaari, sama leidi, joka perusti hotellinsa tiloihin Cafe Niinistön, tarjosi ravintolassaan päivällisen kunnanisien tapaamisen yhteydessä. Söin poroa ja riekkoa, ja ateria oli 10 Goosepumps –asteikollani. (Saan kylmiä väreitä, kun ruoka on oikein hyvää, ja nyt se oli yhtä väristelyä).
Upea kokemus koko päivä. Mutta lippuni Helsingistä Kittilään oli melkoisen arvokas, 585 euroa. Sellaisia summia ei tarvitse maksaa Brysseliin tai Roomaankaan mennessä, ei edes Pekingiin tai New Yorkiin. Itse asiassa Kittilään pääsisi halvemmalla, jos ostaisi menopaluun Helsingistä Pekingin kautta, ja paluu olisi Kittilään saakka. Tämä pistää ympäristöihmisen melkoisen mietteliääksi!
