Tässä välissä on ekumeenisesti neuvoteltu Bahrainissa. Kunhan löydän kuvadisketin, teen siitä ehkä jutun.
Europarlamentissa järjestetään kerran vuodessa rukousaamiainen, jonka esikuva lienee Washingtonissa yli viidenkymmenen vuoden ajan pidetyt helmikuun ensimmäisen torstain aamiaiset. Tänään oli Brysselissä se päivä, ja pääpuheen piti Slovakian oikeusministeri Daniel Lipsic. Tilaisuus oli hillitty, lämmin ja rauhallinen.
Amerikkalaisiin esikuviin, kansallisiin rukousaamiaisiin minulla on kaksijakoinen suhde. Itse tapahtuma on suurenmoinen; täynnä hyviä, paljaita ja avoimia poliitikkojen puheita ja upeaa musiikkia. Oheistapahtumat ja seminaarit parin päivän sisällä ovat loistavia. Siellä ovat vierailleet useat maailman suuret nimet Dalai Lamasta Äiti Teresaan. Olen saanut henkilökohtaisesti tavata kiinnostavia ihmisiä, kuten Hillary Clintonin. Tapahtuma on niin ekumeeninen ja niin kansainvälinen, ettei tällainen jäyhä luterilainenkaan periaatteessa kiusaannu. Samalla tulee saaneeksi valtavan vahvan poliittisen verkoston ympäri maailmaa, koska keskustelujen ja kohtaamisten taso on ainutlaatuinen. Sen arka kohta on sen kiinteä kytkös Amerikan presidenttiin, joka ilmaantuu paikalle tapahtuman tähdeksi torstai-aamuna. Traditio on pitkä: tietojeni mukaan kaikki Eisenhowerin päivistä lähtien ovat olleet kansallisella rukousaamiaisella. Joskus se on tapahtuman valtti, joskus ei. Nyt ehkä ei.
Viime vuosina ei ole enää tehnyt mieli mennä sinne. Se vahinko, jonka Bush mustavalkoisella good – evil -retoriikallaan tekee kristillisyydelle – saako sitä edes sanotuksi? Olen välillä ymmälläni amerikkalaisen kristillisyyden edessä muutenkin: se on merkillinen sekoitus raamattuvyöhykkeen uhoa ja jenkkinationalismia, josta ei osaa sanoa mihin ns. raamatullinen kristillisyys loppuu ja mistä nationalismi alkaa. Siksi on välillä niin huojentavaa olla eurooppalainen.
Tunnen saman tien morkkista yleistämisestä, jonka tulin tehneeksi. Siellä on niin monta hienoa ihmistä, myös poliitikkoa, jotka eivät tällaiseen kuvaukseen lainkaan sovi.
Päivä oli hyvin kiireinen täysistuntoa valmistelevien ryhmäkokousten merkeissä. Puolelta päivin menin Suomen Akatemian järjestämälle lounaalle, jossa Raimo Väyrynen kertoi seitsemännen tutkimuksen puiteohjelman haasteista.
Illalla olin Brysselin kansallisseuran kokouksessa, jossa Teollisuuden Voiman toimitusjohtaja Pertti Simola kertoi energiapolitiikan ongelmista. Omassa kommenttipuheenvuorossani analysoin Suomen ilmastostrategiaa. On totta, ettei se ole pitkän tähtäimen suunnitelma, mutta minun on nyt pakko sympatiseerata hallitusta, niin oppositiossa kuin olenkin. Aiempien vuosien ilmastopolitiikka on ajanut meidät tilanteeseen, jossa välittömät vaarat on torjuttava, jotta pitkäjänteisestä ajattelusta voisi edes puhua.
