Viikonloppu oli mitä ihaninta ruskaa, mutta lauantaina saatoin vain katsella ikkunasta haikeasti ulos. Olin luvanut pitää puheen illan Armo-tapahtumassa, ja oli pakko miettiä mitä puhuisin.
Lupauduttuani puhujaksi olin saanut kutsun Liechtensteinin prinssiltä samaksi viikonlopuksi retriittiin hänen isännöimäänsä linnaan Wienissä. Paikalla olisi harvalukuinen joukko eurooppalaisia poliitikkoja, jopa muutama pääministeri – ja Ukrainan Viktor Jushtshenko. Kutsu tuntui kiinnostavalta, mutta luvatun puheen peruminen olisi ollut kurja veto.
En siis tiedä, mitä prinssi Nicholaksen retriitissä missasin, mutta Tuomiokirkossa on kai harvoin ollut yhtä kiinnostavaa iltaa. Tunnelma oli vangitseva ja lämmin. Yleisö jaksoi istua uskollisesti paikalla kahdeksasta puoli kahteentoista, jolloin ilta päättyi ehtolliseen. Armosta henkilökohtaisesti puhuivat itseni lisäksi piispa Eero Huovinen, Jussi Parviainen, Jari Sarasvuo ja Heikki Ahonius. Saksofonisti Junnu Aaltonen soitti pitkin iltaa, pappeina paikalla olivat Arto Antturi ja Teemu Laajasalo.
Iltapäivälehdissä Jari Sarasvuon vajaan tunnin credo sai pääosan mutta puhumisen lisäksi hän jaksoi myös kuunnella.
Illan pisin puhe tuli Jari Sarasvuolta. Siinä missä minä en yritäkään puhua kirkossa ilman paperia, Jari yllätti puhumalla jäntevän puheen kaarineen kaikkineen ilman mitään muistiinpanoja. Hengellisissä piireissä kyllä harrastetaan välillä puhumista ilman papereita ikään kuin Pyhän Hengen johtamana, mutta valitettavan usein tämän metodin lopputulos on hervotonta tajunnanvirtaa ilman mitään juonta.
Iltapäivälehdet ovat siteeranneet Jaria ja totta kai kärjeksi vedettiin lööppi: Sarasvuo uskossa. En kadehdi hänen osaansa. Kun mies näkee vaivan ja yrittää selittää, miten luonnollisesta asiasta uskossa on kyse, miten vaikeaa olisi edes kuvitella elävänsä ilman armoa, siitä tehdään silti väkisin friikahtava asia. Alakuloinen johtopäätös on se, että mitä uskoon tulee, kulttuurimme on siinä suhteessa sekä neuroottinen että puberteettinen.
Yhdestä asiasta olen pahoillani jo etukäteen. Jari siitä puheessaan mainitsikin ohimennen. Jos julkisuuden ihminen ilmaisee kiinnostuksensa uskoon, hän saa kimppuunsa joukon ärhäköitä ja AINA nimettömiä uskovaisia, jotka kirjoittavat huonosti laadittuja ja suttuisia kirjeitä, joissa kerrotaan miksei tämä usko ole oikeaa ja miksei se riitä. Kun olin vielä kristillisessa puolueessa, sain näitä kirjeitä jatkuvasti. Silloin tajusin, miten masentavan kuvan kaikki tunnetut ihmiset uskovaisista väkisinkin saavat. Anonyymejä aggressiivisia uhkailijoita, valitettavasti.
Jos siis joku erehtyy mainitsemaan tiedotusvälineissä kaipaavansa uskoa, vanhan vihtahousun ei tarvitse ollenkaan huolestua ja alkaa estellä orastavan uskon kasvua. (Viittaan nyt C.S.Lewisin mainioon kirjaan Paholaisen kirjeopisto). Piru voi levätä laakereillaan ja luottaa siihen, että kiihkeät uskovaiset hoitavat homman ja torpedoivat jumalakaipuun heti alkuunsa.
Mikä kumma ilmiö tämä on?
