Rakkaat ihmiset,
Tämän illan aihe on armo. Me kokoonnumme puhumaan siitä tietäen, että nimenomaan puhe ei tee armolle oikeutta. Aiheesta on juuri ollut mainoskampanjakin ratikoiden kyljissä, sitä on ihmetelty, eikä varmaan suotta. Kampanja suorastaan alleviivaa omaa mahdottomuuttaan. Kyseessä on ehdottomasti asia, jota ei voi mainostaa, koska se ei tottele markkinatalouden lakeja, eikä suostu tuotteeksi. Se on täällä, se vaikuttaa maailmassa, se murtaa asenteita ja ennakkoluuloja, se antaa uusia alkuja ja uuden näkökulman. Armo on koko ajan ja kaikkialla ja siinä kahlataan kaulaa myöten, mutta se ei mahdu määritelmiin eikä se tule kun sitä käsketään. Mutta sen tunnistaa ja havaitsee olevan liikkeellä, kun jonkun hyvyys tuo kyyneleet silmiin. Ja jos armo ei ole elävää, sitä ei ole.
Ratikoiden mainoskampanja armosta on tietenkin tehty tietäen sen mahdoton luonne. Siinä ei ole mitään uutta. Kirkko on yli 2000 vuotta tiennyt pitävänsä tarjolla ”tuotetta”, jota se ei omista eikä pidä edes hallussa. Koko kristillisen kirkon olemassaolon ajan kirkko on tajunnut, että sen tehtävä on vain olla osoittamassa sinnepäin mutta seistä sivulla tilaa antamassa kun armo virtaa tai kun usko syntyy. Kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, missä on leipää – tämä on vanha körttiläinen käsitys armosta.
Tai kuten Maalaispapin päiväkirjassa sanotaan: Miten ihmeellistä on lahjoittaa jotakin mitä itse ei omista – tyhjien käsien suloinen ihme.
Oletteko koskaan ihmetelleet miksi raamatun kaanoniin on aikoinaan valittu mitä eroottisin rakkaustarina, laulujen laulu. Miksi siveä varhainen kirkko päätti, että tämä intiimejä rakkauskohtauksia kuvaava kertomus kuuluu kristikunnan pyhään kirjaan? Luulen näin: juuri siksi, että rakkaus on mysteeri. Se voidaan kokea mutta sitä ei voi selittää, eikä rakkaus tyhjene rakastetun yhteenlaskettuihin ominaisuuksiin.
Samoin usko ja uskon suuri salaisuus, Jumalan armo, on mysteeri. Ehkä rakastuminen oli kirkon isien silmissä yksinkertaisesti hyvä ja ehkä ainoa hyvä metafora siitä, mitä Jumalan ja ihmisen välillä tapahtuu kun usko tulee ihmiseen. Rakastunut ei tarkkaan tiedä miksi, mutta hän näkee maailman toisin – niin myös Jumalaan rakastunut, hänestä suunniltaan oleva.
Dostojevski kuvaa romaanissa Idiootti uskonnollista keskustelua. Hänen romaaninsa päähenkilö muistelee tilannetta, jossa tämä yritti keskustella ateistin kanssa Jumalasta. Hänellä oli kasvava tunne siitä, ettei Jumalasta sittenkään puhuttu, vaikka päältä katsoen siltä näytti:. Ja lopulta ruhtinas Myshkin teki johtopäätöksensä tästä kasvavasta tunteesta: Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin: tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta
Jeesuskaan ei yrittänyt määritellä armoa, niin kuin ei yleensä mitään muutakaan asiaa. Hän ei koskaan kuvannut Jumalan valtakunnan salaisuuksia määritelmin, koska tätä valtakuntaa ei voi tyydyttävästi määritellä sanoilla: ne eivät riitä. Jeesus ei myöskään kuvannut Jumalaa itseään arvomääritelmillä, koska hän tiesi ja ymmärsi kielemme rajat: Jumala on niin meidän arvostustemme ulottumattomissa, etteivät parhaatkaan sanat riitä tekemään hänelle oikeutta. Sen sijaan hän puhuu Jumalasta ja hänen valtakunnastaan kuvaamalla tietynlaista käyttäytymistä.
Armosta hän kertoi kuvaamalla ihmisiä, jotka armahtavat toisiaan.
Jos Jeesuksen vertaukset Jumalan valtakunnasta eivät ole sinulle liian tuttuja, suosittelen lämpimästi niiden etsimistä evankeliumeista ja lukemista: sinapinsiemenestä, hapatteesta taikinassa, kylväjästä, rinnakkain kasvavasta vehnästä ja rikkaruohosta, helmestä, peltoon kätketystä aarteesta, tuhlaajapojasta jne. Ne kertovat paljon Jumalan rakkaudesta ja hänen suhtautumisestaan ihmisiin. Aikamme kristillisyyden yksi ongelma onkin se, että tunnemme tavattoman huonosti Jeesuksen ajattelua ja elämänfilosofiaa.
Mutta tänä aikana on vaikea puhua armosta myös siksi, että sille on korvikkeita, joihin se sotketaan. Armo ei ole ainoa käsite, josta meidän kulttuurimme tarjoaa halpaa korvikeversiota. Varokaa halpoja kopioita, voisi kirkkokin sanoa. Ajattele vaikka kaikkia hyviä ja oikeita ihmiselämän tunteita ja asioita: iloa, surua, nautintoa, rakkautta, jopa vihaa. Jumala, Luoja, on tarkoittanut että kykenisimme ne kaikki elämään syvästi, kun niiden aika on. Mutta mitä meidän aikakautemme tarjoaa autenttisten, aitojen asioiden tilalle? Rakkaus sotketaan usein sentimentaalisuuteen, suru sotketaanitsesääliin, viha katkeruuteen, anteeksiantamuksen tilalle tarjotaan ”ei se mitään” -välinpitämättömyyttä, erotiikan tilalle kasvotonta himoa, nautinnon tilalle kyltymätöntä ahneutta.
Siksi on sääli, jos emme osaa tehdä enää eroa armahtavan kirkon ja välinpitämättömän kirkon välille. Armo ei ole kosminen särkylääke tai puudutusaine, jonka avulla siedämme ja suvaitsemme enemmän vääryyttä tai katsomme asioita läpi sormien. Armoon liittyy olennaisesti taju oikeasta ja väärästä, oikeudenmukaisuuden jano ja nälkä. Armon alla anteeksianto on ihme ja lahja. Se ei turmellu ihmeestä oikeudeksi tai itkuttomaksi itsestäänselvyydeksi.
Tästä syystä haluaisin kertoa yhden tapauksen jonka koin ja jossa tunsin armon läsnäolon. Se on järkyttävä, vakava tarina, joka havainnollistaa sen että armo on jotakin aivan muuta kuin ei se mitään. Minusta siinä kuuluu ihmisen ääni, johon ihme nimeltä armo on jättänyt jälkensä..
Muutama vuosi sitten kuulin europarlamentissa hätkähdyttävän puheen. Ulkoasianvaliokunnan vieraana oli ugandalainen kuuden lapsen äiti, Angelina Acheng Atyam, vuoden 1998 Unicefin ihmisoikeuspalkinnon saaja ja Saharov-palkinnon saajaehdokas vuonna 1999. Atyam oli perustanut The Concerned Parents Association järjestön, joka edustaa tuhansia lapsensa menettäneitä perheitä Ugandassa. Sotilaiksi ryöstetyt lapset pakotetaan Lord’s Resistance Armyn (LRA) riveihin taistelemaan Ugandan hallitusta ja Sudanin vapautusarmeijaa vastaan. Uskonnollisen fanaatikon Joseph Konyn johtaman armeijan riveissä taistelevista sotilaista 80 % oli ryöstettyjä lapsia. Atyam järjestöineen työskenteli sen puolesta, että arviolta 10 000 ryöstettyä lasta saataisiin vapautettua ja että kansainvälinen yhteisö kiinnittäisi enemmän huomiota lapsisotilaisiin.
Hänen oma tyttärensä ryöstettiin lokakuussa 1996 yhdessä 139 muun tytön kanssa näiden ollessa koulussa. Lähes neljään vuoteen lapsesta ei ollut kuulunut mitään. Atyam tietsi, että nuoret tytöt otetaan yleensä sotilaiden seksiorjiksi – niin luultavasti myös hänen tyttärensä. Toiset lapset pakotetaan kantajiksi tai tappamaan toisiaan ja aikuisia. Vastaanhangoittelevat ammutaan.
Tiedettiin, että Atyamin järjestö on tehnyt aktiivista työtä kansalaisten ja hallituksen parissa saadakseen aikaan sopimuksen lastenvapauttamisista ja vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen.
Joku paikallaolijoista kysyi, miten järjestö toimii ja mikä sen poliittinen sanoma on. ”Me emme ole poliitikkoja. Sanomamme on ehdoton anteeksiantamus ja sovinto”, pudotti Atyam pomminsa, ”me olemme ehdottomasti antaneet anteeksi. Me voimme kääntää uuden sivun, sen teemme elävien lasten vuoksi.”
”Minä olen odottanut yli kolme vuotta, jotkut vanhemmat vielä kauemmin”, hän jatkoi. ”Olemme väsyneitä sotaan, lapsemme tarvitsevat paremman elämän. He haluavat Jumalan antamat oikeudet, he haluavat olla oikeita lapsia. Meillä kehitysmaissa ei ole varaa sotaan, siihen me olemme liian köyhiä.” Atyam on oikeassa. Afrikka on sodista uuvuksissa. Suurvaltojen välisten jännitteiden päättyminenkään ei merkinnyt rauhan aikaa Afrikalle. Kylmä sota oli tuonut maanosaan niin paljon järjestäytynyttä väkivaltaa, että vaikutukset kestävät sukupolvien ajan. Afrikkalainen yhteiskunta on jo tottunut siihen, että sotiminen on ammatti. Enää ei voi sanoa muuta kuin että sodan yleisin syy on sota. Koston kierre jatkuu.
”Kostosta sanoisin, että me emme voi heittää bensiiniä palavaan tuleen, olisimme muuten samanlaisia kuin he. Me olemme ihmisiä, joilla on varaa sanoa tämä, koska olemme olleet tuskan keskipisteessä.”
Olin pakahtua, kun kuuntelin tuota naista. Hän oli maksanut sanojensa painosta kovan hinnan. Oli pakko vilkaista vaistomaisesti seiniin, kestävätkö ne kuulemaansa vai repeilisivätkö saumaukset sanotun paineaallosta. Oli aivan pakko tarkistaa oliko kaikki arkisesti paikallaan ja olisiko valo normaali. Minä näin ja kuulin armon virtavan tuossa ihmisessä, ei tuskaa väistellen vaan läpi eläen. Se mahdollisti uuden alun, myös yhteiskunnallisesti. Tässä näkee myös sen, että armo ei ole yhtä kuin suvaitsevaisuutta. Armo kohdistuu siihen, mitä ei voi missään olosuhteissa suvaita.
Armo perustuu kristinuskon suureen hullutukseen, ajatukseen siitä, että Jumala tuli ihmiseksi. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille. Suojautumattomana hän antautuu rakastamiensa ihmisten käsiin, sanoo: ota syliin tai tapa.
Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskettaisi Jumalaa. Sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen. Synnin painovoima kumoutui, ihmiselle tarjottiin uutta alkua.
Huomenna kirkoissa siteerataan apostoli Paavalia. Hän sanoi näin: Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti
Miten voimme osallistua armoon? Päästä armosta osalliseksi on kristikunnan tunnetuimpia sanontoja. Se ei ole huono sanonta, koska se tekee oikeutta ihmeelle, johon osallistutaan, ei omisteta.
Osallisuudelle ei ole tasokoetta, mutta vastaanottajan on nöyrryttävä siihen että vain armo pelastaa, ei omat teot, ei omat oivallukset. Ehkä silloin näkee kirkkaasti oman kykenemättömyytensä siihen hyvään, jota haluaisi tehdä. Riittämättömyys Jumalan rakkauden edessä kasvaa suureksi: Tahto minulla on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei, kuten edesmennyt fariseus Paavali asian ilmaisi.
Minä syntinen, hän syntisen puolesta kuollut, minä paha, hän hyvän elämän elänyt minun puolestani, minä pimeä, hän itse maailman valo, minä synnin silpoma, hän minun puolestani silvottu ja rääkätty. Minun syntini veriruskeat, hän verissään minun edestäni. Se riittää.
Armo parantaa meitä, jotka emme ole sanojemme mittaisia naisia ja miehiä.
