Viime kerralla kaksi viikkoa sitten kerroin komission valintakriisistä Strasbourgin täysistuntoviikolta tilanteessa, jossa vasta odotimme komissiokiistan ratkeamista. Odotus päättyikin siihen, että komission puheenjohtaja Barroso päätti ratkaista kiistatilanteen pyytämällä parlamenttia lykkäämään äänestystä, koska hän oli laskenut ääniä ja tajunnut, ettei komissio saisi parlamentin enemmistöä taakseen. Lopulta Italian ehdokas Buttiglione ilmoitti jäävänsä syrjään ja ensi viikolla me äänestämme Strasbourgissa uudesta komissiosta, jonka kokoonpanoon Buttiglione ei kuulu.
Näiden tapahtumien jälkeen varmaan jokainen eurooppalainen on oppinut tietämään kuka on Rocco Buttiglione. Vai onko?
Olisi tavallisesti tarpeetonta jumittua yksittäiseen komissaarikandidaattiin, mutta tarina on paljon kummallisempi kuin pinnalta katsoen näyttää. Monihan kuvitteli, että parlamentti siirsi syrjään berlusconilaisen sekopään, joka on ladellut törkeyksiä yksinhuoltajia, naisia tai homoja kohtaan. Mutta koska ensimmäistäkään näyttöä tällaisista lausunnoista ei ole olemassa, vaan ainoastaan huhuja ja juoruja, tarinaa on vaikea ohittaa.
Koko juttu alkoi siitä kun kuukausi sitten Buttiglione oli valiokunnassa kuultavana ja yksi vihreä hollantilaismeppi kysyi miten mies, joka pitää homoutta syntinä, voisi ajaa homojen asiaa sisä- ja oikeusasioiden komissaarina. Hän vastasi, että vaikka hän sanoisikin, että homoseksuaalisuus on synti, eihän se vaikuttaisi hänen politiikkaansa ellei hän sanoisi että se on rikos, ja että hän on täysin sitoutunut siihen EU:n perusoikeuskirjan lähtökohtaan, ettei ketään saa syrjiä sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Toinen meppi kysyi avioliiton määritelmää, ja kun Buttiglione viittasi sanan latinalaiseen alkuperään, äidin suojeluun, se katsottiin naisen vähättelyksi. Ja jostain lähti huhu, että hän olisi moittinut yksinhuoltajaäitejä pahoiksi. Buttiglione kiisti koskaan sanonensa sellaista.
Kun kohu nousi siitä, mitä Buttiglionen sanottiin sanoneen, se sai uskomattomia piirteitä. Harva tarkisti enää faktat vaan provosoitui huhuista. Buttiglionen sanatarkat vastaukset voi muuten käydä lukemassa kotisivuiltani. Moni tuomitsi Buttiglionen lukematta ensimmäistäkään riviä siitä, mitä hän oli oikeasti sanonut, vaikka meillä olisi ollut sanatarkat dokumentit saatavilla.
Ennen täysistuntoviikkoa Buttiglione oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi sanavalintojaan valiokunnassa: tuossa yhteydessä hänen ei olisi pitänyt edes mainita syntisanaa, koska se ei kuulu politiikkaan lainkaan. Tosin Buttiglione ei ollut sitä esiin nostanutkaan vaan vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen. Mutta anteeksipyyntö ei tehonnut, armoa ei saatu.
Tunnelma parlamentissa kaksi viikkoa sitten oli pahinta, mitä olen politiikassa koskaan nähnyt, salissa Buttiglionea pilkattiin ja halveksuttiin. Sitä kuvaavat hyvin erään slovakialaisen kollegan sanat tapahtumia seuratessa. Tämän mepin uskovainen isä oli ollut kommunistien lähettämänä vankilassa vuosia, hänen isoäitinsä taas natsien lähettämänä keskitysleirillä. Nyt hän oli tullut vapaaseen Eurooppaan ja hän sanoi minulle että täällähän on aivan sama ilmapiiri, hän tuntee tämän hengen: se on totalitarismia ja diktatuuria.
Siksi on vaikeata olla hiljaa ja olla sanomatta suoraan: Euroopan parlamentissa tapahtui oikeusmurha, joka tehtiin aivan tavalliselle kristitylle poliitikolle suvaitsevaisuuden ja avarakatseisuuden nimissä, syyttäen häntä sanoista ja teoista, joita ei koskaan sanottu tai tehty. Minun tulkintani on, että sosialistit, liberaalit ja vihreät hyväksyvät uskonnollisin perustein tapahtuvan syrjinnän, ja se olisi kristillisten kirkkojen syytä tietää.
Viime perjantain Die Welt haastatteli Buttiglionea hieman rauhallisemmissa merkeissä kovan kohun jälkeen. Tämä 56-vuotias lakimies ja filosofi on harras katolilainen, Italian Eurooppa-ministeri, joka puhuu sujuvasti seitsemään kieltä ja on paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen ystävä. Buttiglione ei kuulu Berlusconin Forza Italia- puolueeseen vaan on pienemmän keskustaoikeistolaisen ryhmän puheenjohtaja.
Die Welt kysyi mitä Rocco Buttiglione tekisi nyt toisin jos voisi kääntää aikaa taaksepäin. Hän vastasi: Puhuisin toimittajille vähemmän, etenkin epärehellisille toimittajille. Ja jatkoi: "Toivon että kokemani epäoikeudenmukaisuus jäisi yksittäistapaukseksi. Sillä jos niin ei ole, olemme kriisissä. Omassa tapauksessani herää kaksi kysymystä: voiko aktiivinen katolilaisen uskon omaava ihminen olla komissaari ja toiseksi, onko Euroopan parlamentilla veto-oikeus hallitusten komissaarivalintoihin."
Haastattelussa hän toisti jälleen kantansa yksinhuoltajaäiteihin. He ovat sankareita Buttiglionen mukaan, sillä nykyään olisi niin helppoa saada abortti. Jos nainen päättää pitää lapsen ja kasvattaa hänet yksin, hänen valintansa on moraalisesti arvokas, sanoi tämä mies, jota syytettiin julkisuudessa yksinhuoltajaäitien väheksynnästä. Lainaan Buttiglionea lisää: "Olen hyvin huolissani, jos tämä minuun kohdistunut henkilökohtainen hyökkäys pakottaisi jäsenmaat muuttamaan perhettä ja avioliittoa koskevia lakejaan. Se olisi kamalaa, koska se vahvistaisi ajatusta eurooppalaisesta supervaltiosta, jota me kukaan emme halua." Buttiglione toisti sen mitä sanoi parlamentissakin: ketään ei saa syrjiä seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella, ja totesi hänelle esitetyn kysymyksen synnistä epäreiluksi, koska se ei kuulu politiikan keskustelun piiriin. Hän sanoi, ettei itse edes puhuisi synnistä homouden yhteydessä vaan poikkeavuudesta. Synti on subjektiivinen asia ja vain Jumala tietää yksittäisen ihmisen tarkan tilanteen. Ja joka tapauksessa, synti ei ole lakiasia. Jos kaikki syntiset tuomittaisiin lailla, koko ihmiskunta istuisi vankilassa. Politiikan maailmassa on pidettävä huoli syrjimättömyyden periaatteesta, ja siihen hän on täysin sitoutunut.
Seuraajastaan hän totesi, että jos samoja kriteereitä sovelletaan häneen, myös hän lentää ulos, niin kuin lentäisivät Euroopan Unionin katolilaiset perustajat Robert Schuman ja Konrad Adenauer.
Strasbourgin täysistuntoviikolla ilmestyi samassa Die Welt-lehdessä yliöartikkeli, joka käsitteli komission solmun erityispiirteitä. Saksalainen Die Welt analysoi kolmea saksalaismeppiä jotka olivat erityisen näkyviä Buttiglionea kritisoidessaan. Yksi näistä oli vihreiden Daniel Cohn-Bendit, Punainen Danny -lempinimeä kantava meppi, joka siirtyi Ranskasta Saksan edustajaksi, kun hänen omat yksityiskohtaiset muistelonsa pedofiilisista kokemuksistaan 60- ja 70-luvulla lastentarhanopettajana herättivät runsasta kohua ja paheksuntaa Ranskassa. Cohn-Bendit kuittasi frankfurtilaisessa lastentarhassa tapahtuneet koskettelut ja sukuelinten paljastelut tuon ajan hengen mukaiseksi Zeitgeist-ilmiöksi. Nyt sama Cohn-Bendit syytti kirkkoa ja Buttiglionea epätotuudellisuudesta seksuaaliasioissa. Armoa riitti siis Dannylle itselleen, mutta ei Buttiglionelle, joka sentään yritti saada anteeksi vain epäonnistuneita sanavalintojaan, totesi Die Welt.
Mitä tästä opitaan? Politiikka on arvaamatonta peliä, koska ihmiset kuulevat täsmälleen sen mitä haluavat. Mieleeni tulee esimerkki lähempää. Kun Suomessa aikoinaan presidenttiehdokas Esko Ahon kuultiin välillä kasvattavan lapsiaan puhelimen avulla, hän sai haukkumanimen kännykkä-isä ja soittelu tulkittiin välinpitämättömyydeksi lapsia kohtaan. Ruotsin ulkoministeri Anna Lindhin kohdalla vastaava käytös esitettiin esimerkkinä hänen suuresta rakkaudestaan ja huolenpidostaan lapsia kohtaan, ja esimerkkiä kerrottiin liikuttuneena Lindhin haudalla.
Kännykkä-äiti oli sankari, kännykkä-isä oli roisto. Ensi viikolla äänestämme uudelleen Euroopan roistoista ja sankareista. Tarina jatkuu. Täällä Eija-Riitta Korhola, Bryssel.
Radio Dei, 09.11.2004
