Kesälomani loppuu oikeastaan tänään. Illalla mepit menevät kuuntelemaan mitä uudella uljaalla EK:lla ja sen uudella johtajalla Fagernäsillä on sydämellään elinkeinoelämää tangeeraavan lainsäädännön suhteen. Tiistaina on vuorossa Kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokous.
Takana tavallaan aivan loistava loma. Perheen kanssa ehdimme viettää sentään yhden viikon Kreikassa, sillä mieheni loma melkein loppui kun omani alkoi. Loppuajan touhuilin kotona. Netistä pysyin kuitenkin kuta kuinkin erossa. Oli suuri nautinto olla jälleen kotiäiti ja odottaa lapsia koulusta, leipoa pullaa, kuljetella heitä soittotunneille ja takaisin. Kudoin viisi paria villasukkia ja yhden lapasen, vaihdoin parvekkeiden kesäkukat syyskrysanteemeihin, leivoin, kokkasin ja siivosin.
Kävin perusteellisesti läpi työhuoneen postikasat ja järjestin kodin kirjahyllyjä. Urakka oli iso, sillä hyllyjä on kahdeksan, mutta miten hauskaa, että kaunokirjallisuus löytyy viimeinkin aakkostettuna. Tajusin samalla, miten paljon kirjoja on kateissa, lainattu pois tai jotain. Missä on Makinen Ranskalainen testamentti, kesän 1997 ilonaihe, missä on C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto, joita olen elämäni aikana hankkinut ainakin kymmenen mutta aina antanut lahjaksi tai lainaksi? En ole kitsas ihminen, mutta kirjojen lainaamisen olen jyrkästi lopettanut tajutessani, miten työlästä on löytää uusia tilalle.
Ongelma on se, ettei minun luonteellani peritä kirjoja takaisin, ei millään. Jos joku sen palauttaa, taivaalle kiitos, mutta en kehtaa lähteä perimään. En enää sen jälkeen kun yhtä yritin. Vuonna 1981 nuorena opiskelijapariskuntana ostimme kirja-alesta aika kalliin Desmond Morrisin kirjan Eleet kertovat, ilmeet puhuvat. Olin innoissani, se vaikutti kiinnostavalta analyysilta kehon kielestä. Heti kohta meille tuli kylään pappi, jolle esittelin hauskaa kirjaa. Hän halusi lainata sen. No, totta kai, vaikka vähän jäi himottamaan. Koska se oli jäänyt minulta kesken, tulin kysyneeksi sitä parin vuoden päästä takaisin. Lupasi. Kysyin uudelleen, menin kerran kyläänkin ja hienotunteisesti yritin sanoa, että voisin vaikka nyt muistaessani ottaa sen takaisin – aikaa oli kulunut kymmenen vuotta. Ei juuri sillä kertaa löytynyt. Eikä senkään jälkeen. Eikä senkään. Kerran he kysyivät, voisivatko ostaa sen, koska haluaisivat antaa lapselleen lahjaksi. Sanoin ettei mielellään, sillä haluaisin lukaista sen. Kun kirjaa ei koskaan löytynyt, luulen että kirja oli annettu lapselle jo ennen ostotarjousta…
Lainasin noin vuonna 1995 eräälle itsemurhaa suunnittelevalle miehelle Graham Greenen Isä Quijoten. Olin aivan varma, ettei kukaan raaski ainakaan välittömästi luopua elämästä luettuaan vaikkapa monsignor Quijoten ja hänen pormestariystävänsä keskustelua Pyhästä Kolminaisuudesta tai kohtausta pappimme viimeisestä messusta. Olin sitä paitsi oikeassa, henkiin jäi. Itsekin aikoinani leijuin kirjan aiheuttamasta ilosta puolisen vuotta. Kirja ei mennyt hukkaan mutta jäi sille tielleen. Sen jälkeen etsimme teosta vuosikaudet. Englanniksi sen sain käsiini mutta suomalaisdivareissa ei Greenen Quijote liiemmin liiku. Ja jos liikkuukin, katoaa kuulemma heti.
Onni potkaisi meitä syksyn 2003 kirjamessuilla, joissa on ihastuttavan paljon myös divaritarjontaa. On tullut jo rutiiniksi kysyä Quijotea, ja sydän löi tyhjää, kun tamperelaisen keikkadivarin vastaus messuilla olikin kyllä! Kun saimme karkulaisen kotiin, ostimme juhlan kunniaksi manchegojuustoa ja manchalaista viiniä. (Olen Alkon monopolin kiihkeä kannattaja, sillä maitokauppaviinien valikoima ei taatusti tarjoaisi tällaista kirjallista iloa.) Hevosenlihaa emme sentään ostaneet.
Jouko Turkalle lainasin syksyllä 1997 Pilinszkyn Unkarilaisia runoja ja Albert Camus’n Putoamisen. Tiesin että ne iskisivät hermoon, niin kuin iskivätkin. Turkka rakasti niitä – liikaa. Putoamisesta olen toki löytänyt montakin kappaletta, mutta Pili-mies – niin kuin Turkka tuota neroa nimittää – on harvinainen aarre. Omani löytyi aikoinaan Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä kesäkuussa 1994. Nyt olen siis etsinyt teosta viimeiset kuusi vuotta ja jättänyt netissä kestoetsintäkuulutuksen divareille.
Turkkaa en moiti, uskon että kirjani on parhaissa mahdollisissa käsissä omieni jälkeen.
