(Kokoomuksen mep-seminaari:
EU-VIRO MENESTYY, PUTOAAKO SUOMI KELKASTA?:)
Arvoisat kuulijat, hyvät kollegat,
olemme juuri kuulleet kahden entisen pääministerin näkemyksiä kilpailukyvystä: Siperian opetukset kuuluvat vielä selvästi!
Taloushistoriasta tiedämme, että työn tuottavuutta voidaan parantaa periaatteessa kolmella tavalla, koulutuksella, mekanisaatiolla eli ihmisen koneella korvaamisella sekä teknologosella kehityksellä. Jälkimmäinen on kasvutekijöistä kaikken tärkein, nimenomaan tuottavuuden kasvusta se selittää noin 2/3. Mart Laarin puhetta kuunnellessa todella tämä havainnollistuu: uudet teknologiat mahdollistavat nopean kasvun, ja vanhat taloustieteelliset opit niin hvyässä kuin pahassa joutavat uudelleenarvioitaviksi. Muuutos voi olla nopea ja yllättävä, ja yhteistyön merkitys vain korostuu.
Esko Ahon kiinnostava esitys laittoi pohtimaan kansallisen selviytymisemme strategiaa, kun Kiina-ilmiö on todellisuutta ja tuotanto siirtyy jonnekin muualle. Realismia on, että meidän on varauduttava siihen, että jonkinlainen muun tyyppinen työ täytyy tehdä täällä. Perustuotanto siirtyy muualle, meidän haasteemme on luovassa, innovoivassa ja tuotekehitystyyppisessä työssä. Juuri tämä on syynä siihen, miksi olen valinnut poliittisen kotini tältä suunnalta: ei tasapäistämisellä luoda innovaatioita. Kun katsoo yhteiskuntaa kaiken tänään kuullun valosssa, tajuaa, että nuoret ovat resurssimme. Samalla se on joukko, josta pidetään käsittämättömän huonoa huolta. Tiedonjako ei enää riitä, vahva minäkuva on oppimisen ja informaation käsittelyn kannalta olennainen. Kysymys niin vanhemmille, koululaitokselle kuin työelämällekin on, miten voime tukea ihmisen uskoa itseensä. Muussa ilmapiirissä ei innovaatioita synny.
Muutaman viime vuoden aikana kansainväliset arvioijat sijoittivat Suomen korkealle kilpailukykymittauksissa. Suomi on kolmen edellisen (jos Jäätteenmäen hallitusta ei lasketa) hallituksen aikana sijoittunut Euroopan unionissa asemiin, joissa maallamme on mahdollisuus toimia ja valvoa aktiivisesti etujaan. Mutta hetki vain, ja kaikki voi jo olla toisin.
Moni syvä viisaus muuttuu levitessään pelkäksi pinnalliseksi hokemaksi, ja lakkaa olemasta viisautta, jos sen perusteluja ei kyetä ymmärtämään. Sitten tehdään oikeita asioita, mutta väärässä paikassa, väärään aikaan ja vääristä syistä. Maamme elää eräänlaista taitekohtaa. Minkä suunnan tästä saamme, riippuu siitä, miten syvällisesti päättäjämme kykenevät ymmärtämään. EU:ssa jäsenmaat tulevat yhteiseen päätöksentekoon jokainen omista lähtökohdistaan. Muiden maiden historiaa ei voi kopioida, mutta toisten ratkaisuista voi oppia.
Suomessa on keskusteltu siitä, tulisiko pyrkiä EU:n päätöksenteon ytimeen. Tämä viime aikoina Lipposen perinnöksi kutsuttu oppi – joka kyllä alkoi jo hänen edeltäjänsä hallituksen päätöksestä pyrkiä Unionin jäseneksi – käsitetään jostain syystä hyvin ulkokohtaisesti: ikään kuin todella voisimme varata paikan jostain pöydästä ja odottaa siinä passiivisena kaikkea hyvää. Kokemukseni mukaan Yhteisössä ei ole pöytiintarjoilua. Ytimeen on pyrittävä proaktiiviseksi toimijaksi, ei reaktiiviseksi lillujaksi. Passiivisena sopii olemaan syrjemmälläkin, mutta aktiivisesti kansallista etuaan valvova maa pyrkii sinne, missä päätöksiä tehdään.
Tosin saman tien on huokaisten todettava, että näitä proaktiivisia päättäjiä kansa valitsee oman mielensä mukaan. Siten voi käydä niin, että yhden ulkomaanmatkan aikana suomalaisministeri aktiivisesti tuhoaa enemmän suomalaista kilpailukykyä kuin kokonainen kabinetti vaalikauden aikana kykenee rakentamaan. Näin taisi käydä taakanjakosopimuksessa ja päästökaupassa. Me siis otimme selvän tappion yhdellä tärkeimmistä pöydistämme, ympäristöpöydässä. Ja haluaisin muistuttaa, että kun eurovaalit on tulossa, tästä on keskusteltava. Vaatimukset tehdä eurovaaleista puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat vaalit on halpaa populismia ja suoranaista sumutusta. Niistä on hyvä aina keskustella mutta on syytä muistaa että niistä ei europarlamentissa päätetä. Me tuotamme liukuhihnalta sisämarkkinoita ja ympäristöpolitiikkaa.
Viime aikojen päästökauppakeskustelut ovat herättäneet varmasti hämmennystä: toinen professori sitä kehuu, toinen haukkuu ja kumpikin vetoaa tutkimukseen. Molemmat voivat olla oikeassakin, mutta eri lailla.
Päästökaupan alkuperäinen idea perustuu aitojen päästövähennysten myymiseen sellaiselle, jolle omat vähennystoimet tulisivat kalliimmaksi; vähennykset tehdään siellä missä se on halvinta. Samalla markkinamekanismit valjastetaan kannustamaan energiansäästöön ja puhtaan teknologian investointeihin. Päästökauppa voi siis olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta voi siitä tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet.
Miten se tapahtui EU:n päästökauppadirektiiville? Direktiivin perustana on kansallisen päästökaton määrääminen: maiden on myönnettävä yrityksille päästöoikeuksia oman kansallisen päästökattonsa rajoissa. Tämän yleisen rajoitteen johdosta päästökaupan hyödyt eivät Suomessa tule esiin. Nämä kansalliset päästörajat on määritelty 15 vanhan jäsenvaltion osalta EU:n ministerineuvoston keväällä 2002 tekemässä taakanjakopäätöksessä.
Hiljattain valmistuneessa akateemisessa tutkimuksessa
1 tarkastellaan taakanjakopäätöstä sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden kannalta. Tulos oli, että mm. Suomen tulisi vähentää sovittua vähemmän päästöjään tehokkuuden lisäämiseksi, ja vastaavasti muutamien muiden maiden (Saksa, Ranska, Britannia ja Tanska) kiristää tavoitettaan nyt sovitusta. Toisin sanoen Suomen tulisi pyrkiä neuvottelemaan uudestaan osuutensa "EU:n kuplasta": nykyinen tavoite palata vuoden 1990 päästöihin ("0 %" sopimuksessa) ei ole EU:n tasolla tarkasteltuna tehokas, vaan Suomen tulisi voida lisätä päästöjään 14,3 prosentilla vuoden 1990 päästöistä. Suomen tämänhetkiset päästöt ovat alle tuon tutkimuksessa suositellun tavoitteen.
Arvioni on, että nyttemmin merkittävästi täsmentyvät päästötilastot vain vahvistavat tätä tulosta: Suomen vähennystavoite on liian tiukka, ja kääntyy ekologisia tavoitteita vastaan. Vastaavasti muutaman muun jäsenmaan tavoite on niin löysä, että ne voivat välttyä aidoilta vähennyksiltä ja myydä niin sanottua kuumaa ilmaa. On siis merkillistä, että vihreät vaikuttajat ovat nyt niin pontevasti puolustamassa päästökauppaa. Tämä nykyinen malli ei ole ympäristön kannalta hyvä.
Kioton sopimuksen todennäköinen kaatuminen pakottaa Yhteisön ainakin muodollisesti uuteen päätöksentekoon taakanjaon ja päästökaupan osalta. Siinä maallemme avautuu mahdollisuus, jota voimme käyttää, jos tahtoa ja uskallusta löytyy. Olen vakuuttunut, että ensimmäisen uskallettua avata suunsa, tukea löytyy monesta muusta maasta. Jos uskallusta ei löydy, kilpailukyvyllämme on itse naulaamamme kansi arkun päällä.
Kilpailukyky on tarpeen aineellisen elintason vakaan kasvattamisen varmistamiseksi. Aineellinen elintaso taas on merkittävä – vaikka ei tokikaan ainoa – hyvinvoinnin tekijä. Niistä aineksista, joita käytettävissämme on, olisi mahdollista rakentaa parempaakin hyvinvointia ja oikeudenmukaisempaakin Suomea.
__________________
1 Leuvenin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen ympäristötalouden yksikkö, Eyckmans et al.: Efficiency and Equity in the EU Burden Sharing Agreement; ETE working paper series No 2000-