Vihreiden päästökauppatieto on harhaanjohtavaa
Viime aikojen päästökauppaa koskevassa keskustelussa on luotu vaikutelma että vain yksi puolue olisi ympäristön asialla muiden taannuttua kansallisen edun valvojiksi. Tämä on kaukana totuudesta. Ilmastomuutos on uhka, joka on otettu Suomessa vakavasti ja otetaan edelleen, eikä mikään puolue voi omia huolta itselleen.
Mutta nyt on keskusteltava keinoista ilmastomuutoksen torjumisessa, ja juuri tästä päästökauppakeskustelussa on ollut kyse. Kioton mekanismit ovat osoittautuneet vuosi vuodelta epäonnistuneemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan ohjaavia vaikutuksia. Näistä pahin on hiilivuoto, tuotannon siirtyminen globaalissa taloudessa sinne, missä päästörajoituksia ei ole. Tätä ei kukaan osannut ennakoida riittävästi.
Tämän vakavan keskustelun vihreät käyttävät nyt oppositiopolitikointiin vaikka kaikki huomio pitäisi kiinnittää siihen, miten suuntaa voidaan nopeasti muuttaa suotuisammaksi ympäristölle. Asia on liian vakava halpahintaiseen populismiin, jota edustaja Hassi harjoittaa antamalla väärää tietoa mm. teollisuuden ja ay-liikkeen suhtautumisesta Kioto-prosessiin ja Suomen tavoitteen helppoudesta. Toisaalla hän omissa kirjoituksissaankin mainitsee teollisuuden ja ay-liikkeen pitäneen kansallista taakanjakoamme tolkuttomana, toisaalla hän on väittänyt kyseisten tahojen kääntäneen takkinsa.
Tosiasia on, että Suomen itselleen neuvottelemaa taakanjakotavoitetta on teollisuus, ay-liike ja monet muut tahot pitänyt koko ajan vääränä. Myös Suomen oma EU-ministerivaliokunta velvoitti aikoinaan (20.3.98) ministeri Haaviston neuvottelemaan Suomelle 2-numeroista tavoitelukua.
Suomen ahdinko EU:n sisäisessä päästökaupassa johtuu ennen muuta väärästä kansallisesta tavoitteesta, jonka seurauksena maailman puhtain teollisuus joutuu maksamaan laskun kahteen kertaan, ensin investoidessaan parannuksiin, sitten päästökaupan muodossa. Globaaleilla markkinoilla hyödyn saavat ne, joita päästörajoitukset eivät koske. Niinpä ajatus Saastuttaja maksaa muuttuu huonosti valmistellun päästökaupan seurauksena Saastuttajalle maksetaan periaatteeksi.
Kansainvälisten puolueettomien tutkimusten mukaan Suomen tavoite on liian tiukka, jos asiaa tarkastellaan ympäristön edun ja tehokkuuden kannalta. (Mm. Leuvenin yliopisto, 2002)
Tiukka tavoite kuulostaa hyvältä ja oikealta, jos ympäristö pitää pelastaa. Miksi se sitten on niin väärä? Ongelma on siinä, että hyvä tarkoitus kääntyy tavoitettaan vastaan. Nyt nuo ylitiukat tavoitteet ajavat oman puhtaan teollisuutemme henkihieveriin, ja antavat kilpailuetua saastuttajille.
Edes Osmo Soininvaara ei näytä tuntevan päästökaupan ongelmakohtia, kun hän pitää sitä keinona auttaa kehitysmaita hyppäämään teollistumisvaiheen ohi ja kannustaisi niitä investoimaan suoraan säästävään teknologiaan.
Tämä on toiveajattelua nykysääntöjen päästökaupassa, jossa kehitysmaat ovat vapaita rajoituksetta kasvattamaan päästöjään. Se tekee ne houkuttelevaksi investointikohteeksi kansainväliselle suurpääomalle, jonka ei kehitysmaissa tarvitse välittää päästörajoituksista. Tätä on hiilivuoto ja vihreän ajattelun paradoksi: päästöt asukasta kohden Suomessa kyllä laskevat mutta asukasta kohden maailmassa nousevat huimasti.
Oma kysymykseni vihreille on: kun paperia ja terästä maailmassa kuluu, missä ne pitäisi sitten tehdä? Suomessa, jossa ne tehdään maailman puhtaimmin, vai maissa, jossa vastaavaa sääntelyä ei ole?
