Silmiini osui kerran lehtisitaatti, jonka mukaan filosofi Sokrates olisi varoittanut sellaisen yhteiskunnan olevan rappiolla, missä eläimillä on ihmisoikeudet, opettajat pelkäävät ja mielistelevät oppilaitaan ja vanhemmat matkivat lapsiaan. On kai liian aikaista arvioida, tuleeko Sokrates olemaan lopulta oikeassa, mutta kuvauksena tämä 2400 vuotta vanha analyysi kiinnostaa. Pitkään on näyttänyt ainakin siltä, että eläinten oikeuksia on helpompi puolustaa kuin esimerkiksi ihmissikiöiden oikeuksia. Siinä missä eläinaktivisti, silloinkin kun syyllistyy fanatismiin tai jopa laittomuuksiin, on ”korkeita ihanteita omaava” ihminen, ihmisalkujen puolustaja on ahdasmielinen ja höpsähtänyt, säälittäväkin.
Ihmisalkujen kohtalosta oli kyse, kun europarlamentti heräsi geenitekniikan kysymyksiin. Syksyllä 2000 Britannian hallituksen asettama elin suositteli maan parlamentille ihmisalkion kantasolujen kloonauksen sallimista hoito-ja tutkimustarkoituksiin, eli niin sanottua terapeuttista kloonausta. Suosituspäätös sähköisti europarlamentin saman tien. Heti uutista seuraavalla viikolla europarlamentti hyväksyi lähinnä kristillisdemokraattien ja vihreiden äänin päätöslauselman, joka otti varauksellisen kannan Britannian suunnitelmiin. Parlamentti toisti tuolloin jäsenvaltioille jo aiemmin esittämänsä kehotuksen laatia sitovaa lainsäädäntöä, jossa kiellettäisiin kaikenlainen ihmisten kloonausta koskeva tutkimus ja ihmisen patentointi. Samalla se tunnusti tarpeen laatia aiheesta linjaukset EU-tasolla.
Joulukuussa 2000 parlamentti teki päätöksen väliaikaisen ihmisgenetiikan valiokunnan perustamisesta. Tulin valituksi niiden 36 päältäkatsoen onnekkaan joukkoon, jotka nimitettiin määrittelemään EU:n linjauksia lääketieteen uusiin tekniikoihin. Ympäristövaliokunta piti minut edelleen kiireisenä, tuolloin erityisesti turpeen statuksen vuoksi ja suuria polttolaitoksia (LCP) koskevan direktiivin merkeissä, mutta tätä haastetta ei voinut jättää väliin. Vuodesta 2001 tuli siis ihmisgenetiikan vuosi.
Oma erityinen kiinnostukseni liittyi akateemiseen taustaani; olin tehnyt teoreettisen filosofian lisensiaattitutkimuksen tekniikan filosofiaan liittyvistä kysymyksistä. Tämä verrattain nuori filosofian tutkimusalue oli alkanut kukoistaa Suomessa professori Ilkka Niiniluodon vauhdittamana 80-luvulla. Teknisen kehityksen aikaansaamat valtavat ja koko ajan kiihtyvät muutokset ovat pakottaneet filosofit uusien kysymysten ääreen, ikuisten lisäksi. Optimistisimmat näkevät edessä uuden luomisen ja rajattomat mahdollisuudet. Pessimistisimmät pelkäävät tekniikan kehityksen lopettavan kaiken inhimillisen elämän, ennen kuin ennätämme laukoa sitä koskevia viisauksia. Ja olisihan tosi noloa filosofeille, jos emme olisi ehtineet analysoida sitä, mikä meidät tuhosi.
Geenitekniikka voisi periaatteessa olla molempia, toivo tai tuho. Haaste olikin niin hankala, ettei siitä tahtonut tulla mitään. Lobbaus alkoi joka tapauksessa välittömästi. Bisneksen puolella oli tulikuumin alue. Sijoittajat olivat odottavalla kannalla. Odotukset eivät liity niinkään uusiin lääketieteellisiin läpimurtoihin, vaan ennen muuta mahdolliseen rikastumiseen. Geenitekniikka on se ala, jolle kohdistuu seuraava taloudellinen hype; siltä odotetaan vähintään yhtä paljon vastinetta rahoille kuin IT-alalta. Lopulta ei ole niin väliä, mitä tutkimuksissa oikeasti löytyi.
Valiokunta aloitti tammikuussa asiantuntijoiden kuulemiset, tarkoituksena antaa loppuvuodesta mietintö EU:n linjauksiksi. Linjauksilla uskottiin olevan paljon vaikutusta, siitäkin huolimatta, että päätäntävalta asiassa itsessään kuuluu jäsenmaille. Alkuvuodesta 2001 Britannian parlamentti hyväksyikin hallituksensa esityksen sallia terapeuttinen kloonaus. Rajan vetäminen on kuitenkin vaikeata, sillä sikiöillä käytävä kauppa kuuluisi jo sisämarkkinoita koskevan yhteisen lainsäädännön piiriin. EU:n mandaatille kuuluu myös yhteisön tutkimuspolitiikka ja sen rahoitus.
Kun puhutaan ihmiskloonauksesta, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: kloonausta joko lisääntymistarkoituksessa, joka yleisesti tuomitaan epäeettisenä, tai terapeuttisessa tarkoituksessa, eri sairauksien hoitoihin. Juuri terapeuttisen kloonauksen Britannian parlamentti alkuvuodesta 2001 hyväksyi; ihmisalkion kantasoluja saa siis Britanniassa tuottaa, mutta vain kasvatusmaljoissa. Kantasolujen vienti kohtuun on edelleen rikollinen teko. Kantasolut ovat haluttuja, koska niistä saadaan uusia soluja solukkoihin ja niiden uskotaan tuovan lukuisia uusia hoitomuotoja. Näin alkioita voitaisiin käyttää ikään kuin varaosina. Kloonauksen uskotaan joskus tuovan hoidon mm. vanhuksia rappeuttaviin Alzheimerin ja Parkinsonin tautiin, myös diabetekseen ja sydäntauteihin.
Alkion kantasolujen kloonaukselle on myös vaihtoehto, hoito aikuisten kantasoluilla. Tosin alkion kantasoluilla on suurempi kyky erilaistua miksi tahansa kudokseksi. Viime aikoina tutkimukset ovat kuitenkin avanneet lupaavia mahdollisuuksia myös aikuisten kantasolujen käytössä. Ihmisalkion ensimmäiset solut ovat ns. totipotentteja, eli ne pystyvät erilaistumaan miksi tahansa solutyypeiksi. Pluripotentit kantasolut pystyvät taas erilaistumaan miksi tahansa solutyypiksi, mutta niistä ei enää saa uutta ihmistä aikaiseksi. Näitä ovat mm. hedelmöityshoidossa ylijääneet 4-7 vuorokautiset alkion solut. Multipotentit kantasolut pystyvät enää tuottamaan tietyn kudoksen soluja, kuten hermosoluja, maksasoluja tai verisoluja. Näitä on aikuisissakin ihmisissä, ja juuri ne ovat kiinnostavimpia terapeuttisen kloonauksen kannalta. Uusimmat tutkimustulokset viittaavat siihen, että jotkin multipotentteina pidetyt kantasolut olisivatkin pluripotentteja. Tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisalkioista ei tarvitsisi ollenkaan tehdä kantasolulinjoja.
Valiokunnan keskusteluissa kuulin jäsenten sanovan usein, ettemme voi kahlita tiedettä tai pysäyttää kehitystä. Tämä lause on kiusallisen epätarkka ja huolimaton. Useimmiten se tuli niiden suusta, jotka tiesivät tieteellisestä tutkimuksesta vain vähän. Emme tietenkään halua kahlita tiedettä. Mutta yhteiskunnan on syytä valvoa suuntaa, johon mennään. Eugeniikalle ja rotuhygienialle piti aikoinaan panna piste. Ja kaikkihan me olimme valiokunnassakin yksimielisiä siitä, että tietyntyyppinen kehitys täytyy pysäyttää: ei kukaan halunnut sallia lisääntymiskloonaustakaan. Vielä sen verran me muistamme kauhistua historiaa.
Mutta on kuin jotkut olisivat unohtaneet, että vuosisadan alun rotuhygieenikotkin olivat aikansa johtavia tiedemiehiä – eivät mitään paholaisia, kuten biovallasta valtio-opin laitokselle väitöskirjaa kirjoittava tutkija Markku Koivusalo on todennut. He halusivat auttaa ihmiskuntaa oman arvomaailmansa puitteissa, aivan kuten moni nytkin. Tästä syystä on mielestäni välttämätöntä, että poliitikot ottavat sen vastuun, joka meille kuuluu. Meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, minkä arvojen suuntaamina nyt edetään. Jos tiede menee vaaralliseen suuntaan, sitä pitää voida kahlita. Keskustelu pitää sallia, ilman että joku alkaa puhua holhouksesta.
Koivusalo teki mielenkiintoisen huomion geenitekniikan etiikasta: siinä keskitytään useimmiten yli-ihmisen uhkaan ja unohdetaan todennäköisempi riski, ali-ihmisen karsiminen. Ollaan huolissaan niistä kehityskuluista, joissa geenitekniikan avulla luodaan uutta uljasta ihmistä tai monsteria. Mutta todellinen vaaramme ei ole niinkään yli-ihmisen luomisen ajatuksessa vaan ali-ihmisen kontrolloinnissa, siinä miten heikompia karsitaan. Tämä konkretisoituu sosiaalihygieniana, jossa pyritään eristämään väärät elämänmuodot suotuisista ja hävittämään kelvoton. Keskitytään siis Frankenstein-ongelmiin ja jätetän Dracula vähemmälle huomiolle. Draculan tarinan symboloima taistelu pahaa verta vastaan konkretisoituu sosiaalihygieniana.
Juuri tästä valiokunnassamme vierailleet vammaisryhmien edustajat muistuttivat: emme saisi sikiödiagnostikan keinoin luoda sellaista yhteiskuntaa, jonne vain terve on lähtökohtaisesti tervetullut. Siitä tulisi liian kova maailma vammaisille.
Kristillisdemokraatit ottivat varauksellisen asenteen ihmisalkoiden luomiseen kloonausta varten, niin terapeuttisiin kuin reproduktiivisiinkin tarkoituksiiin. Korostimme silti, ettemme vastusta geenitekniikan kehittämistä, tutkimukselle sanomme kyllä.
Oli selvää, että lisääntymiskloonaus tuomittiin, mutta miksi terapeuttista ei voitu hyväksyä, kun tiedettiin sen lupaavalta kuulostavat mahdollisuudet ihmiskunnan auttamiseen? Kysymys ei ollut helppo, ja se jakoikin ryhmäämme voimakkaasti. Kysymys ihmisalkion asemasta nousi keskeiseksi, myös se, miten ratkaisu vaikuttaa yhteisön käsityksiin elämän arvosta ja koskemattomuudesta.
Ainakaan kahdessa mielessä terapeuttinen ja lisääntymiskloonaus eivät eroa toisistaan. Teknisessä mielessä kyseessä on sama toimenpide, ja jos asiaa katsotaan alkion näkökulmasta, molemmissa tapauksissa se on käyttötavara johonkin muuhun kuin itseään ja omaa tarkoitustaan varten. Oma huolenaiheeni liittyi siihen, millaisin filosofisin argumentein me hyväksyisimme toisen ja torjuisimme toisen. Olisivatko ne päteviä, tulisiko logiikka kestämään? Kuinka voisimme varmistaa, ettei myöhemmin siirrytä lisääntymiskloonaukseen juuri sillä perusteella, että mehän teknisesti ottaen olemme jo tehneet sitä? Ja entä jos kehityksen tukkona olevia syytettäisiinkin tällöin tekopyhyydestä?
Olemme tavallaan tieteen risteyskohdassa, ja voimme valita suunnan. Aikuisten kantasolut riittäisivät terapeuttisen kloonauksen tarpeisiin. Alkion kantasolujen käyttö puolestaan avaa mahdollisuuden myös lisääntymiskloonaukseen. Tässä on syy, miksi kristillisdemokraatit ovat halunneet jättää alkiot rauhaan.
Parlamentin kannasta ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Marraskuussa pitkien ja perinpohjaisten asiantuntijakuulemisten jälkeen äänestimme ihmisgenetiikkamietinnöstä. Raportöörinä toimi EPP-ryhmämme italialainen kristillisdemokraatti Francesco Fiori, jonka mietintöön me valiokunnan jäsenet olimme lisäksi tehneet lukuisia muutosesityksiä. Fiorin raportti hylättiin valtavalla enemmistöllä äänin 37 puolesta, 316 vastaan, tyhjää 47. Kristillisdemokraatit äänestivät päätöslauselmaa vastaan siksi, että lopputuloksesta tuli liian löysä, liberaalit ja sosialistist hylkäsivät kannan puolestaan liian tiukkana.
Filosofi Juhani Pietarinen totesi noihin aikoihin Helsingin Sanomissa, ettei ongelmaa alkion hyödyntämisessä ole. Alkiolla ei hänen mukaansa ole sellaista moraalista asemaa, joka estäisi kantasolujen tutkimisen. Ne jotka vetoavat sikiön potentiaaliseen ihmisyyteen, joutuvat hänen mukaansa saman ongelman eteen jo sperman kanssa: siitäkin voi suotuisissa olosuhteissa tulla vauva, Pietarinen sanoi.
Ehkeivät sentään aivan saman ongelman eteen. Eettiset ongelmat tulevat kuitatuksi liian kepeästi. Paitsi että rinnastus sotkee mittasuhteita, spermalla ja alkiolla on selvä laadullinen ero. Se on yhtä kohtuutonta kuin samastaisi asteroidit ja galaksit. Potentiaalisuutta on kahdenlaista, reaalista ja spekulatiivista. Jos sikiön annetaan olla, siitä reaalisesti tulee ihminen. Spermasta ei tule muuta kuin tahroja. Yksittäisen siittiön spekulatiivinenkin mahdollisuus ristiäisjuhliin on yksi … kuinkahan monesta miljardista?
Järkyttävä ilo
Kahtena elämäni jouluna minua on siunattu vastasyntyneellä vauvalla. Ensimmäisellä kerralla esikoisen kanssa olin nuori filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä, mitä on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöäni ja maitoani. Tajusin, miten perinpohjin fyysinen olento ihminen on. Se oli vastaansanomatonta ja järisyttävää.
Yhtä järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli järkyttävää tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, vaikkapa iloinen väri, voi räjäyttää ilon ihmiseen, se herättää äitiyteenkin vaipuneen filosofin ihmettelemään. Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin minulle siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja.
Uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla haaste filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.
Olen alkanut uskoa, että ihmisen sisällä on tie, joka johtaa suoraan ulos hänestä itsestään. Jonnekin, joka ei liity biologisiin tai sosiaalisiin tarpeisiimme. Tien päässä on jokin Muu, määrittelemätön, tuntematon, kaivattu.
Kristinusko nojaa ajatukseen, että tämä Tuntematon tuli ihmiseksi. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada sanottavansa luoduilleen perille. Suojautumattomana hän antautuu rakastamiensa ihmisten käsiin, sanoo: ota syliin tai tapa.
Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskettaisi häntä.
Entä millainen olisi maailma, jos Palestiinaan ei olisi koskaan syntynyt tuollaista miestä?
En tiedä. Ehkä sellainen mies olisi keksitty – tai nainen, jos hänet pitäisi keksiä nyt. En muutenkaan tunne tarvetta kaunistella kristinuskon historiaa tai pelastaa sen mainetta. Silti ajattelen, että tämän miehen mukana maailmaan tuli jotakin luovuttamatonta.
Jotakin tapahtui ihmisen arvolle: lapsen arvolle, köyhän arvolle, sairaan arvolle. Lapsesta tuli esikuva, ei jaloissa pyörijä. Sairas ja vammainen ei ollut ansainnut kohtaloaan; siksi häntä oli syytä auttaa – pelkäämättä rikkovansa elämän järjestystä tai puuttuvansa kohtalon lakiin. Se oli radikaali ajatus, joka on jättänyt pysyvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin ja velkaannuttanut kaikki maailman humanistit tälle miehelle.
Hänen kerrotaan hämmästyttäneen aikalaisiaan parantamalla sairaita. Vähintään yhtä suuri lahja kuin terveys oli se ihmisarvon palautus, jonka yhteisön hylkäämä sai takaisin. Luojan kiitos, sen jäljet näkyvät vieläkin kulttuurissamme.
— –
Joulukylässä, kolme vuotta syntymänsä jälkeen, esikoiseni rallatteli isomummunsa vieressä. Isomummu, nyt jo meidät jättänyt, toppuutteli pienen riehumista: ”Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?” ”Maa on niin kaunis”, vastasi tyttäreni jouluilon huumassa.
Hiidenkivi, joulukuu 2000
