Ote kirjasta Olkapäämepin kantapääkausi, luku 5:
Ei kestänyt kauan kun selvisi mihin kategoriaan minut oli luokiteltu. Blondimeppi. Hymyilee. Ei tiedä. Kun tämä skeema oli hahmotettu, sitä vahvistettiin pikkujutuilla tyyliin ”täytyyhän juttuihin saada särmää”. Koulutukseni ja työkokemukseni pudotettiin mieluusti pois – aivan kuin varsinaisen poliittisen kokemuksen puute tarkoittaisi sitä, ettei mitään muutakaan kokemusta ole koskaan saatu. Alkoi tulla säälitteleviä kolumneja, joissa todettiin ettei Brysselissä pelkällä hymyllä pärjätä. Näin lehtijutun, jossa ainoaksi ansiokseni mainittiin mallintausta – ja olin nolo mallien puolesta, sillä omat ansioni sillä saralla ovat vaatimattomat. Olin pelkkä tutuntuttu, jota joskus pyydettiin kuviin kun tarvittiin kättä, jalkaa, selkää tai leveää hammasriviä.
Poliittista kokemusta en yrittänytkään väittää omaavani, sitähän saa vain ajan kanssa. Mutta itse uskon vakaasti, että demokratialle on hyväksi, jos luottamusasemiin on useampia reittejä. Joku pätevöityy politiikassa, toinen kansalaisjärjestöissä, tutkijana ja työelämässä.
Eräs tv-toimittaja kysyi haastattelussa, oliko ehdokkuuteni populismia. Miespuoliselta tutkijakoulutuksen saaneelta ei-julkkikselta tuota tuskin olisi koskaan kysytty. Vaaliteemojanikaan ei voinut moittia populistisiksi, päin vastoin niistä oli varoitettu, ettei kehitysmaa- ja ympäristöteemoista kansa innostu.
Olin myös olkapäämeppi. Sekin tapahtui vahingossa. Vaalit olivat harvinaisesti kesällä, vieläpä hyvin kuumana kesänä. Minusta ei ollut ennestään kuvia, joten kaikki julkaistut olivat kesällä otettuja: oli aika luontevaa pukeutua sään mukaan kohtuullisen hyvin ilmastoituihin vaatteisiin. Ja kun ensimmäisen kerran menin Strasbourgiin, siellä kärvisteltiin 30 asteen helteessä. Toimittaja halusi ottaa kuvan parlamentin edestä. Pyysin odottamaan, että pistän bleiserin päälle. ”Älä ihmeessä, toi on hyvä noin.” Sitä en arvannut, että siitä tulisi vakiokuva moneksi vuodeksi, mikä antoi jollekulle aiheen epäillä parlamentarismin kunnioitustani. Syy oli totta kai minun: amatöörimallin kiltteydellä tottelin kuvaajia liikaa, vaistomaisesti. Alussa asia kiusasi, nyt suhtaudun siihen olankohautuksella – oikeastaan se vain viihdyttää. Ja sittemminhän olkapäitä on politiikassa riittänyt.
Kysymys olkapäistä on kuitenkin mielenkiintoinen. Naisasian (kelpo palindromi muuten!) puolesta taistelevien feministien kerrottiin kauhistelleen eräässä keskustelussa, kuinka turhennan sanottavani paljailla olkapäillä. Olin yllättynyt, että juuri naisasianaisen mielestä nainen turhentaa itsensä olemalla nainen. Se herättää sivullisessa kiinnostuneen uteliaisuuden: miten vahvasti muoto ja sisältö liittyvätkään toisiinsa, toisin kuin nämä modernin edustajat itse väittävät. Eikö juuri naisasianaisten viesti voisi olla ihan toisenlainen: siskot, olkaa rennosti oma itsenne!
Kahden sanan pudotuksellakin voi luoda uuden profiilin. Eräs lehti kysyi, mikä on kristityn suhde ulkonäköön. Vastasin, että se nyt voi olla mikä tahansa, mutta itse nautin siitä, jos ihmiset kiinnittävät huomiota omaan ulkonäköönsä. Lehti julkaisi vastauksen muodossa ”itse nautin siitä, jos ihmiset kiinnittävät huomiota.” Tällaisilla miniatyyrisillä virheillä syntyi mielikuva äkillisestä huomiosta humaltuneesta narsistista.
Muuttuminen haastattelijasta haastateltavaksi oli järkytys. Olin ollut toimittajana tarkka siitä, että haastateltava tunnistaa paitsi sanansa myös intention, ajatuksensa. Kaunosielujen puuhaa, valitettavasti! Pikemminkin on kyse metsästyksestä kuin hermeneutiikasta. Media alkaa tuntua miinakentältä, jossa mikä tahansa harmiton kommentti voi räjähtää käsiin, kun se irrotetaan yhteydestään, yhdistetään sanat ja kuva harhaanjohtavasti ja levitetään pääviestiksi toimittajan vähän toisenlaisella intentiolla varustettuna. Tajusin pian, että poliitikkojen raivostuttava kyky olla sanomatta mitään tulee tällaisista kokemuksista.
Opettelin itsekin tylsäksi ja varovaiseksi. Vähän säikähtäneenä kieltäydyin useimmista haastatteluista ja lehtijutuista. Se oli kaiketi viisasta, sillä suurin osa niistä olisi ollut hömppää, jonka tuloksena menetetään lähinnä yksityisyyden suojaa.
Ylipäätään olen vakuuttunut, että jos hampaani olisivat vinommat ja keltaisemmat, poliittinen alkuni olisi ollut helpompi; minut olisi ilman muuta laskettu kompetentimmaksi. Ulkonäköhuomauttelu olkapäineen kertoo mielestäni kaksinaismoralismista ja ennakkoluuloisuudesta. Kokoomuksen tai vihreiden meppinä en olisi herättänyt yksinkertaisesti mitään huomiota; väninä nousi siitä tausta-asenteesta, ettei kristillisen kuulu näyttää sukupuolensa edustajalta. Ennen sanottiin, että pappi on kolmas sukupuoli, ei mies eikä nainen. Samaa vaarattomuutta odotetaan kristillisiltä. Toisekseen ne eivät saisi olla elämänmyönteisiä. Siinä kaikki.
Homokotkat
Jo vuoden ajan olen saanut tuntea nahoissani, mitä on edustaa Kristillistä liittoa, tätä kaikkien vastustajien ja moralistien äitiä. Ennen olin hyvin koulutettu urbaani nuorehko nainen, jonka ei tarvinnut kärsiä liioista ennakkoluuloista. Nyt olen idiootti.
Ensin luulin minäkin, että he todella vastustavat kaikkea kiihkeästi. Siltähän tietysti näyttää. Toissa viikolla Salatut elämät, viime viikolla Ally McBeal, ja mitä tässä vielä ehtiikään ennen lehden painoonmenoa. Nyt olen nähnyt, että asiassa on joskus toinenkin puoli. Tämän sanon yhtään vähättelemättä sitä ensimmäistä puolta, joka kieltämättä rassaa.
Lehdistö tarvitsee sankarinsa ja narrinsa jo pelkästään journalistisen jännitteen vuoksi. Kannattaa siis soittaa kristillisille ja kysyä, mitä mieltä he ovat mistä milloinkin. Joku aina haksahtaa ansaan ja ottaa tarjotun roolin vastaan, tai ei osaa rimpuilla irti toimittajan muotoilemasta lausunnosta. Homma toimii, toiset saavat julkisuutta, toiset päiviteltävää. Ja mistä keskinkertaiset kolumnistitkaan muuten saisivat jokapäiväisen leipänsä? Vähän jopa säälittää heidän kohtalonsa, jos kristilliset jonain päivänä onnistuvat pääsemään vanhasta nimestään ja ilmeestään.
Presidentin virkaanastujaispäivänä kuulin erään hallituspuolueen kansanedustajan kauhistelleen eduskunnan portaissa sitä, että saamme ateisti-lesbon presidentiksi. Minua huvitti: millainen meteli olisikaan noussut, jos tuo sammakko olisi päässyt kristillisen suusta. Hetkessä kommentti olisi ollut kaikkien huulilla, siihen ei olisi tarvittu edes pelättyä Echelonia.
Takavuosina Korkeasaaresta löydettiin merkillinen luonnonoikku, homosteleva kotkapari. Toimittaja siitä soittamaan kristillisten kansanedustajalle ja kärttämään lausuntoa ”kauheasta esimerkistä lapsille tarkoitetussa puistossa”. Tämä työnsä keskeltä tavoitettu nainen hetken kakisteltuaan – ”enhän minä ole biologi” – sanoi, että onhan se vähän niinkin, merkillistä siis. Seuraavana päivänä lööppi kirkui kristillisen paheksuvan Korkeasaaren homokotkia. Ja totta kai näytti siltä kuin aloite olisi tullut kansanedustajalta itseltään.
Toisaalta, kuka käskee olemaan naiivi?
Tarinassa oli onnellinen loppu. Kotkapari paljastui tarkemmassa syynissä heteroiksi ja naisparka siirtyi kokoomukseen.
Alueuutiset, huhtikuu 2000
