Mikään elämänmuutos ei ole tapahtunut minulle niin äkisti kuin mepiksitulo. Äidiksitulo oli suurin mullistus, mutta raskauksiin sai sopeutua säädetyn ajan. Meppiraskauteni ei kestänyt kuuttakaan kuukautta. Vuoden 1998 joulukortteja postittaessa, kun ehdokkuutta tarjottiin, asia ei ollut ikinä edes läikähtänyt mieleeni.
Kävisin heittämässä kortit postiin ennen kuin illalla olisi Terho Pursiaisen vaalikampanjan suunnittelua. Autossa puhelin soi ja Jori Ringman, kristillisen puolueen aktiivi pyysi minua ehdokkaaksi kesäkuun –99 eurovaaleihin.
Miksi ihmeessä?
Pyyntö oli yllättävä, Jori myönsi. Mutta puolusteli, että sille on hyviä syitä. Esitelmäni Kristillisen liiton 40-vuotisjuhlassa oli tehnyt vaikutuksen – omasta mielestäni olin lähinnä käynyt kohteliaasti moittimassa puolueen imagoa. Minulla olisi heidän mielestään hyvä työkokemus ja tausta tehtävään, johon he etsivät sopivaa ihmistä. He haluaisivat eurooppapolitiikkaan sillanrakentajan, ei niiden polttelijaa. Vaaliliittoasetelma ja puolueen hyvä taloustilanne tekisi läpipääsystä mahdollisen, mikäli ehdokas olisi vahva. He maksaisivat kampanjan. Vaikka en ollut laajalti tunnettu, ainakin kirkollisella kentällä tunnettiin kolumnini ja kehitysmaa-aktiivisuuteni, ja sellaiset asiat riittäisivät.
Oli parasta olla suora. Tiesin Jorin älykkääksi ja kivaksi ihmiseksi, mutta hänen puolueestaan en ollut innostunut. Antiikin tarinoissa kerrotaan naisesta, jota jumalat rankaisivat antamalla hänelle kyvyn ennustaa katastrofit oikein mutta ei lainkaan uskottavuutta. Omissa käsityksissäni SKL muistutti tätä naista: oikeassa, mutta ei saa asiaansa läpi.
Olin ollut pahoillani mielikuvasta, jonka SKL kristillisyydestä antoi: legalismia, moralismia. Jo nimi oli ongelma. Mikään siinä ei viitannut politiikkaan, kristillisyyteen sen sijaan hyvinkin kattavasti. Kristikansan kannalta pidin sellaista epäreiluna, muiden kannalta harhaanjohtavana. Kristillisen liiton rasitettua imagoa minä en voittaisi vaan se voittaisi minut. Niinpä, Pyhän Paavalin sanoin, kantaisin vielä ilomielin ”Kristuksen pilkan”, mutta Kristillisen liiton pilkkaa en. Nehän eivät ole sama juttu, lisäsin. Jori kysyi, olinko kiinnittänyt huomion Bjarne Kalliksen ja Milla Kalliomaan aikana tapahtuneeseen muutokseen. Totta kai olin, ja arvostin näkemääni. Mutta kerran saadut leimat ovat sitkeitä, enkä itse tuntenut halua uhrautua.
Sitä en Jorille kertonut, että olin puolueen entinen jäsen. Seitsemänkymmentäluvun Kekkoslovakiassa Raino Westerholmin presidenttiehdokkuus oli tehnyt vaikutuksen nuoreen lukiolaiseen. Ei tuo hartaankankea mies sinänsä, vaan SKL:n rohkea julkeus testata suomalaista demokratiaa ja vastustaa poliittista monismia. Ehdokkuus oli tärkeä, koska näin torjuttiin – demokratian kannalta aika nolo – mahdollisuus jatkaa Kekkosen kautta poikkeuslain jälkeenkin vielä kerran ilman vaaleja.
Virallinen Suomi vaikeni tuolloin liian paljosta, kuten naapurimaan ihmisoikeusloukkauksista, joita aktiivisesti seurasin. Ajatus kristillisestä politiikasta innosti, kunnes menin johonkin heidän tilaisuuteensa; nämähän miltei kinaavat uskonkysymyksistä. Olin luterilaisen seurakunnan aktiivijäsen enkä kaivannut toista hengellistä kotia. Vähin äänin jäin puolueesta pois. Yhä enemmän se alkoi vaikuttaa pieneltä herätysliikkeeltä, etenkin mediassa.
Kun kahdeksankymmentäluku tuli, SKL unohtui itsestään. Ylioppilaspolitiikassa oli sittareiden, sitoutumattomien aika, puoluepolitikointiin oltiin väsytty. Mieheni ja minä liikuimme niissä porukoissa; itse keskityin lisääntymiseen ja opintoihin, hän oli sitoutumattomien rintaman kristittyjen sitoutumattomien edustaja HYY:n valtuustossa.
Kiitin Joria ajatuksesta, kieltäydyin ja vein joulukortit postiin. Illalla Terhon luona kerroin merkillisestä ehdotuksesta Osmo Soininvaaralle. Heidi Hautalan liikkeitä seuratessaan Ode oli tullut siihen johtopäätökseen, että homma oli perheelliselle muutenkin mahdoton. Päätin unohtaa koko jutun ja keskittyä Terhon kampanjaan.
Pelkästä ystävyydestä ja kunnioituksesta tätä selväjärkisyyden inkarnaatiota kohtaan olin lupautunut kampanjapäälliköksi vaikken vihreä ollutkaan, muuten vain Vihreän Langan monivuotinen kolumnisti. Mutta ei Terhoakaan arkkivihreänä voinut pitää. Vuonna 1995, kun olimme molemmat MTV3:n vaalivalvojaisissa kommentoimassa vaalitulosta, Terho heitti pihalla taksia odotellessa idean uuden puolueen perustamisesta: perustetaan puolue, vaikka kristillisliberaalit. Suomesta puuttuu se jokin, josta voisi innostua. Olin samaa mieltä.
Paitsi että en haaveillut politiikasta. Se kyllä kiinnosti, mutta mielestäni politiikka oli taloudellisesti hyväosaisten foorumi. Ehdokkaaksi minua oli pyydetty pari kertaa, mutta en ottanut sitä koskaan vakavasti. Minulla ei ehdottomasti ollut varaa irrottaa ylimääräistä rahaa kampanjointiin, ei edes kunnallisvaalien verran. Kampanjapäällikkyys sen sijaan oli ilmaista lystiä ja erittäin hauskaa todellisuuteen sekaantumista.
Terho ei päässyt eduskuntaan. Oman ehdokkuuteni varmistuttua minä olin siirtynyt kampanjassa tukemaan takariveihin. Syy vaalitappioon ei kuitenkaan ollut kampanjapäällikön vaihtumisessa, todennäköisesti päin vastoin. Tiimi teki hyvän työn ja läpipääsyn mahdollisuudet näyttivät hyviltä. Epäilemättä myös vihreiden eduskuntaryhmä olisi kaivannut analyyttista ajattelijaa ja jos sanon suoraan niin miestäkin. Mutta emme osanneet ottaa huomioon uutta nimeä, Merikukka Forsiusta. Kaunis nuori nainen yllätti, taas kerran.
Syksyllä 2001 Terho oli tyylilleen uskollisena jo eronnut Vihreistä. Syyksi hän mainitsi vihreiden epä-älyllisyyden; Pursiainen ei voinut hyväksyä keinojen fundamentalismia, johon oli monessa yhteydessä törmännyt. Hyvät tavoitteet olivat vasta toisella sijalla siinä maailmassa, ensimmäisenä identiteettiä pönkittävät keinot.
Vinkkejä trendinenille
Joulu meni hienosti. Vain kaksi viidesosaa perheestämme loiski vatsataudissa. Jotenkin onnistuimme välttämään perinteisen terveyskeskusjoulun, ja jouluyönä pääsimme jopa katoliseen messuun, josta palasimme kiittäen ja ylistäen siitä, mitä olimme nähneet ja kuulleet.
Myös lahjakirjojen lukeminen sängyssä, ilman vierellä olevaa ämpäriä, oli tavallista juhlavampaa. Tuntui oikealta ja kohtuulliselta, etteivät Yasunari Kawabata, John Irving tai edes Timo Harakka saaneet ikävää sivumakua mielikuvissani.
Harakan viihdyttävä Viemärirotta voi kylläkin aiheuttaa pahoinvointia sille, joka on hautonut haaveita vihreästä viattomuudesta. Minusta alkoi tuntua, että haaveilijoita on todella saattanut olla keskellämme: niitä, jotka ovat siirtäneet uskonnolliset tunteensa planeetan pelastusoppiin ja pettyneet sitten profeettojen hurskauteen. Ja entäpä, jos Luonto ei olekaan seuraillut siunaten ja myhäillen vihreiden liittokokouksia?
Vihreillekin voisi olla suuresti hyödyllistä opiskella kirkkojen ja herätysliikkeiden historiaa. Pettyminen, jakautuminen ja lahkoutuminen lisääntyy etenkin siellä, missä historiantaju puuttuu, missä ihmiskuva on ylioptimistinen ja missä uskotaan omaan ainutkertaisuuteen: me, ja vasta me sen teemme!
Sain esiluettavakseni myös ihailemani ideologisen ikiliikkujan, Terho Pursiaisen Vihreän Oikeudenmukaisuuden. Eduskuntaan pyrkivän Pursiaisen teos tulee yksinkertaisesti tarpeeseen. Sen avulla voi harjoittaa terveellistä myyteistäriisumista ja uskonpuhdistusta.
Eräs Pursiaisen käsittelemistä ajankohtaisista teemoista on kansalaistottelemattomuus. Eläinaktivistien toiminta on pannut vihreät trendinenät kipeän pulman eteen: miten toimia menettämättä eri osapuolten ääniä? Pursiainen ei kannusta skolioottiseen kumarteluun vaan tarjoaa tilalle etiikkaa. Kätevää: jos toimii oikein, vapautuu laskelmoinnin ja jälkeenpäin jossittelun vaivalta.
Miten siis arvioida lain kieltämän teon oikeellisuutta? Pursiainen siteeraa John Locken teoriaa ja edellyttää legitiimiltä kansalaistottelemattomuudelta yhdeksää kriteeriä. Ne ovat kaikki tärkeitä, mutta erityisesti yksi pistää silmään: teon on oltava julkinen, vastuuta ei saa pakoilla.
Eläinaktivistien viimeaikaiset operaatiot eivät täytä läheskään kaikkia kriteerejä, varsinkaan tätä. Tyypillistä on tekijöiden pako vastuustaan. On ymmärrettävää, että ne aiheuttavat moraalista kiukkua yhteisössä, johtaen usein päinvastaiseen tulokseen kuin mihin pyrittiin. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta surkeat keinot onnistuvat pilaamaan hyvänkin tarkoituksen.
Vihreä Lanka, tammikuu 1999
