Meneillään on kummallinen näytelmä. Ihmettelen vain, ketä varten.
YLE uutisoi viikonloppuna, että Yhdysvallat seurasi Kiinan esimerkkiä ja ratifioi Pariisin ilmastosopimuksen. Kaksi maailman suurinta päästäjää lähtivät ilmastotalkoisiin. Mitä on siis saavutettu? Ennen kuin päätät, lue.
Sopimus ei juridisesti sido mitään maata päästöjen vähennyksiin. Jos sitoisi, se olisi valtiosopimus, joka USA:n tapauksessa olisi ratifioitava senaatissa 2/3 enemmistöllä. Koska näin ei ole, Obama on hyväksynyt sen omalla päätöksellään. Jo kauan ennen Pariisin sopimusta oli tiedossa, ettei Obaman hallinto aio ottaa riskiä sopimuksen kaatumisesta senaatissa (kirjoitin aiheesta Helsingin Sanomiin kesällä 2015). Siksi sitä tehtiin ei-velvoittava. Seuraavan presidentin hallintoa se ei ikävä kyllä sido.
Ja kerrataan faktat: Pariisin sopimuksen valttina oli, että kaikki saivat mitä halusivat – sillä hinnalla, ettei sopimuksesta tehty sitovaa muuten kuin raportoinnin osalta. Jokainen sai päättää itse tavoitteensa, joka ei siltikään velvoita paljoa. Kiina kasvattaa päästöjään vielä lähes 15 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USA leikkaa noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia.
Ja kuten aina, jälleen ympäristöjärjestöt ja vihreät, nyt myös Sitra ja muutama vihreä kokoomuslainen vaativat EU:ta vielä suurempiin yksipuolisiin leikkauksiin, kun on saatu ”globaali sopimus”. Kuulostaako reilulta? Ja miksi jopa EK iloitsee sopimuksesta senkin jälkeen, kun pelikentän epätasaisuus pitäisi olla hahmottunut? Eikö se enää olekaan Elinkeinoelämän keskusliitto? Pitäisikö sitä alkaa kutsua Elinkeinoelämän reunusliitoksi? Syntyy vaikutelma, että se on rajatun joukon asialla eikä näe vääristävän kilpailuasetelman koko traagista kuvaa jäsenistölleen. EK:n painotuksia seurattuani en ihmettele, miksi Metsäteollisuus päätti jättää EK:n, enkä yllättyisi, jos vuoto jatkuisi.
Kiina lasketaan sopimuksessa kehitysmaihin, joiden on määrä saada vuodesta 2020 alkaen 100 miljardin dollarin vuotuinen ilmastorahoitus määräämättömän ajan. Ei toki ole ihme, että hyötyjämaa ratifioi diilin. Ei ihme sekään, että näyttämöltä poistuva Obama sen tekee. Siinä vaiheessa, kun aletaan sopia, kuka toimii summan maksumiehenä, on aika selvää, ettei USA:n edustajainhuone anna sellaiseen budjettivaltuuksia.
Entä EU?
Vastaamme noin 10 prosentista globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä, ja komission arvioiden mukaan vuonna 2030 osuutemme on 4%. Sirpa Pietikäinen arvioi blogissaan, että komissio voisi ratifioida sopimuksen jäsenmaiden puolesta. Siihen sillä ei ole juridisia valtuuksia. EU:n mandaatti koskee vain neuvotteluja sopimuksista, mutta ei niiden kansallista hyväksymistä. Juuri nyt olisi poliittisesti epäviisasta edes yrittää venyttää toimivallan rajoja, koska Brexitin tunnelmissa se olisi selvä askel EU:n hajottamiseksi. (Ja mitä tulee Pietikäisen väitteeseen fossiilisen energian saamasta tuesta, suosittelen Janne Salosen blogia, joka analysoi aiheen ympärillä tehdyt silmänkääntötemput.)
Asiaan liittyy myös varoittava esimerkki. Juuri tänä kesänä ilmastopaketin ns. kesäpaketissa komission Suomelle esittämä osuus päästökaupan ulkopuolisesta taakanjaosta yllätti kaikki asiantuntijat. Suomi sai kovan vähennystavoitteen, 39%, siinä missä esimerkiksi Bulgaria sai pyöreän nollan ja Puola vain seitsemän prosenttia. Jos komission käsitys reilusta pelistä on näin viisto, on syytä olla valppaana. On aika kyseenalaista puhua kansallisista tavoitteista, jos ne muotoillaan komissiossa ja sitten pakotetaan kullekin maalle ministerineuvoston enemmistöpäätöksellä. Tämä on jälleen esimerkki demokratiavajeesta EU:ssa. Jos olisimme noudattaneet Pariisin sopimuksen kaavaa, EU:n yhteinen tavoite olisi voitu koota siten, että olisi ensin kysytty kultakin maalta, paljonko ovat valmiita vähentämään päästöjä ja sitten laskettu nämä yhteen ja esitetty EU:n yhteisenä tavoitteena. Tämä ajatusleikki ei tietenkään sovi EU:ssa, mutta kuvaa hyvin, kuinka eri sarjassa painimme verrattuna muihin.
Puola ehti kuitenkin jo pelata maanantaina omaa peliään. Se lupasi allekirjoittaa ilmastosopimuksen, jos komissio tukee sen uusia hiilivoimaloita. Ehkä meidänkin pitäisi oppia asettamaan ehtoja, jo siksikin, että komission esitys Suomen metsien hiilinieluista oli luokaton.
Mielestäni on siis kyseenalaista, kannattaako EU:n ratifioida sopimusta sillä kiireellä, jolla virkansa jättävät Ban Ki-moon ja Obama painavat nyt päälle. On ymmärrettävää, että Obama yrittää pelastaa epäonnistuneen ulkopoliittisen kautensa rippeet. Mutta mitä se meille eurooppalaisille kuuluu? Syynä ratifioinnin lykkäämiseen voisi olla Brexitin luoma epävarmuus. Olemme joka tapauksessa ilmastotalkoiden edelläkävijöitä vähennysprosentillamme, joka on aivan omalla kymmenluvullaan.
Jos Pariisin sopimuksesta yrittää etsiä jotakin oikeasti hyvää ja tärkeää, sen antama toivo liittyy sysäykseen, jonka se parhaimmillaan voisi antaa kohti puhdasta teknologiaa. On vaikeaa investoida sellaiseen, ellei harjoitettu politiikka palkitse innovointia ja kehitystyötä. Siihen suuntaan on ilman muuta tähdättävä, mutta ilmastoponnisteluja pitkään seuranneena olen menettänyt uskoni, että tämä voisi tapahtua erikorkuisia päästökattoja asettamalla. Juuri nythän niin ei tapahdu; tähän asti järjestelmä on rankaissut parasta toimijaa. Riskinä on lisäksi, että meille käy kuten tähän asti: vaikka EU on onnistunut leikkaamaan tuotannon päästöjään, se on kasvattanut kokonaispäästöjään, kun lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta otetaan huomioon. Huonosti totetutettu ilmastopolitiikkaa ulkoistaa sekä päästöt mutta myös työpaikat, eikä kyseessä olisi enää ympäristön kannalta saavutus vaan tappio. Tämä oli yksi väitöskirjanikeskeisistä viesteistä.
Päästöjä olisi kuitenkin viisasta vähentää. Olisi välttämätöntä pyrkiä samanlaisten pelisääntöjen piiriin ja saada hyvällä politiikalla kilpajuoksu kohti puhdasta ja vähäpäästöistä teknologiaa. Voidakseen tuottaa todellisia tuloksia eikä vain päästöjen siirtymistä paikasta toiseen teollisuus tarvitsee mahdollisimman reilun kilpailuympäristön. Ilmastosopimusten nykyinen lähtökohta tuskin pystyy sitä tarjoamaan.
Teollisuudelle on lopulta merkitystä vain sillä, ovatko kaikkien tuottajien päästökustannukset suurin piirtein yhtä suuret. Päästöhinnoittelu alhaalta ylös voisi tapahtua esimerkiksi kansallisia päästökauppajärjestelmiä yhdistämällä tai teollisuusalakohtaisesti sopimalla siten, että alhaisimmat päästöt tuotantotonnia kohden toimisivat benchmarkina muille.
Päästökattoa tehokkaampi lähtökohta voisikin olla päästölattia: puhtainta jo olemassa olevaa tuotantoa palkitseva järjestelmä ei asettaisi parhaiten suoriutuvalle mitään rajoja, mutta kannustaisi kilpaan yhä puhtaammasta tuotannosta, jolloin lattiataso alenisi yhä alemmas ja alemmas ilman, että petämme itseämme – niin kuin ilmeisesti nyt.
