Vuosi sitten paavi Francis ällistytti maailmaa pesemällä 12 vangin jalat kiirastorstain messun yhteydessä, jonka hän suoritti roomalaisessa nuorisovankilassa. Valokuvat jalkoja suutelevasta paavista levisivät nopeasti. Tapa kyllä kuuluu katoliseen kiirastorstain messuun mutta normaalisti paavi on tehnyt sen Vatikaanin Lateraanibasilikassa omiensa kesken.
Muualle kristikuntaan tuo harvinainen tapa ei ole juurikaan levinnyt. Sen esikuva on tietenkin kiirastorstain tapahtumat parisen tuhatta vuotta sitten, kun Jeesus söi assistenttiensa kanssa viimeistä kuuluisaa ateriaa. Vain evankelista Johannes mainitsee tämän tapahtuman, kolme muuta unohtavat.
En tiedä, häiritsivätkö likaiset jalat dinneriä vai miksi Jeesus kesken kaiken pesi pöytäseurueensa varpaat. Asia vaikuttaa tärkeältä, sillä Johanneksen kuvauksen mukaan Jeesus kysyi jalkakylvyn jälkeen opetuslapsiltaan, ymmärsivätkö nämä pointin: ”Annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” Pietarille, joka esteli jalkahoitoa, hän vielä erikseen korosti, että joskus myöhemmin tämä ymmärtäisi asian tärkeyden. Hän jopa meni sanomaan Pietarille, että ellei tämä sallisi Jeesuksen pestä jalkojaan, hänellä ei olisi edes asiaa Jeesuksen porukoihin.
Kun ottaa huomioon tapahtuman dramaattisen ajoituksen, viimeisen aterian, joka oli ikään kuin Jeesuksen henkinen testamentti, voisi kuvitella, että kristikunta kautta maan piirin harjoittaisi alituista jalkojenpesua siinä missä ehtoollistakin. Mutta tapa ei ole kovin yleinen. Itse olen törmännyt siihen yhden ainoan kerran uskontotieteen opintojen yhteydessä. Suoritin silloin havainnoivan kenttätyön kurssia ja kävin kaikenlaisissa kokouksissa tarkkailemassa uskovaisten menoa.
Pikkuruisessa helsinkiläisessä Ehtoovalon seurakunnassa 80-luvulla pestiin kokousyleisön jalat, eikä niitä montaa kinttua ollutkaan. Tilanne oli sivulliselle erittäin kiusallinen: olisin mieluummin juossut pakoon kuin liottanut ujoja varpaitani muovisaavissa. Ei ihme, ettei Jeesuksen lanseeraamasta tavasta ole tullut yleismaailmallinen kirkon käytäntö – jotenkin se ei toimi, varsinkaan kylmän ilmanalan sukkahousumummojen ja kumisaapaskansan maassa.
Mutta siitä lähtien olen miettinyt, mihin Jeesus pyrki, kun ei ilmeisestikään konkreettiseen pedikyyriin. Miten pestään lähimmäisten jalkoja, ja tapahtuuko sitä tavalla tai toisella kuitenkin?
Ainakin kyse on havainnollisesta esimerkistä, joka keskittyy asenteeseen: oikea opettaja ja johtaja palvelee oppilaitaan ja kannattajiaan, eikä päinvastoin. Toinen selitys, jota olen miettinyt, liittyy toinen toistemme häpeään ja likaan.
Kun huomaamme vikaa tai likaa lähimmäisessämme, voimme tehdä valinnan: alleviivaanko voitonriemuisena löytöäni niin että muutkin varmasti huomaavat, vai menenkö ja pesen lian pois. Suojelenko häntä häpeältä ja nöyryytykseltä?
Aina välillä, kun media äityy mässäilemään kirkon työntekijöiden tai uskovaisten synneillä ja häpeällä, olen törmännyt kirkon sisällä myös hyvin kauniiseen ilmiöön. Eräässä kirkollisen lehden pääkirjoituksessa se sanottiin näin: “Usko kutsuu vaiteliaisuuteen, kauhistelu ei sitä kiinnosta. Kristuksesta lumoutunut ei taivastele eikä siunaile vaan rukoilee ja siunaa.”
Itse olen ammatissa, jonka työkalupakkiin kuuluu kilpailijan virheiden ja heikkouksien jahtaaminen. Se on osa ammattitaitoamme. Tässä työssä se on tietenkin asiallista; se merkitsee politiikan läpinäkyvyyttä. Mutta sen jatkuvasta harjoittamisesta voi seurata paljon tarpeetonta, rumaa ja masentavaa, myös toisen persoonaan kohdistuvaa matalamielistä arvostelua.
Ja välillä minusta tuntuu nettikeskusteluja tarkkaillessa, että tällaiseen likaan ja negatiivisuuteen olemme saastuneet kaikki, koko kansakunta. Se on sääli sillä sama jalkojenpesijä tiesi kertoa, että ihmisen saastuttaa juuri se, mitä hän päästää suustaan ulos, ei se mitä hän syö tai juo. Siksi olen koko 15-vuotisen poliitikonurani aikana miettinyt, voinko mitenkään pysyä raikkaana vai tuleeko minusta lopulta tunkkainen virheisiintuijottaja. Sitä miettimistä on jatkettava.
Jeesus sanoi, että myöhemmin Pietari ymmärtäisi. Oliko se viimeistään silloin, kun valansa pettänyt ja suuret sanansa nielemään joutunut pelkuri sai kaiken anteeksi, ja vieläpä niin perin pohjin, että Jeesus halusi tehdä juuri hänestä kirkon johtajan?
Sen jälkeen kaikkea mitä hän katsoi, hän joutui katsomaan kokemansa armon läpi.
Entä me?
