Juuri nyt poliittinen keskustelu on niin pinnallista ja niin hakoteillä, että julkaisen kokonaisen luvun kirjastani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (Tammi 2020). Se taustoittaa tilannetta, jossa nyt leimataan ja syytetään sanavalinnoista. On kyettävä tekemään selväksi keskustelun taso kaikkien osapuolten edun vuoksi. Jos puhutaan ihmisarvosta, sen täytyy olla rikkumaton kenen tahansa kohdalla. Jos puhutaan politiikasta ja hyvinvointivaltion edes osittaisesta turvaamisesta, on voitava puhua harjoitetun politiikan laadusta.
Pakolaiskriisi – vakava vuosikatsaus
Pakolaiskriisi on ollut viime vuosien ilkeimpiä ongelmia. Tapahtui jotain sellaista, joka muutti ilmapiiriä Euroopassa peruuttamattomasti – jotain, jota ei välttämättä olisi tarvinnut tapahtua. Kun se varsinaisesti alkoi vuonna 2015, en ollut enää meppi. Mutta enhän minä, yrityksistä huolimatta, osannut lopettaa poliittista ajattelua ja kommentointia.
Katsoessani taaksepäin huomaan, että ajoitus on aivan olennainen asia poliittisessa kommentoinnissa. Merkitystä ei ole vain sillä, mitä sanoo vaan milloin sanoo. Siksi tämä luku sisältää paljon päivättyjä lainauksia. Tuo oli aikaa, jolloin totuudet vanhenivat kovaa vauhtia.
Kun mietimme, mitä tapahtui syksyllä 2015, pitää ottaa huomioon valtava mahti, sosiaalisen median yleinen mielipide. Käsite on hämärä, mutta silti moni tunnistaa, mitä tarkoitan. Vaikka Twitterissä on tuhansittain eri näkemyksiä yhtä aikaa, aina jokin hallitsee läjän päällimmäisenä. Se oikein, se sopivin, se jota vastaan ei sovi asettua, se jonka mukaan toimiminen ei aiheuta lynkkausvyöryä niiden taholta, joilla on merkitystä. Joku osaa ratsastaa koko elämänsä ja uransa tämän sopivimman mielipiteen aallonharjalla, siitäkin huolimatta, että kyseessä on liikkuva maali, joka muuttuu koko ajan. Joku toinen taas inhoaa tällaista ratsastamista syvästi. Poliitikot pelkäävät uhmata somen mahtia.
Syksyllä 2015 yleisen mielipiteen viesti oli selvä: ainoa oikea asenne oli toivottaa turvapaikanhakijoiden vyöry tänne. Jos alkoi kysyä tai epäillä, mitä organisoituja hankkeita taustalla oli, sai rasistin maineen. Oli poliittisesti korrektia olla suvaitsevainen, ja tämä tarkoitti vain yhtä asiaa: ovet ovat auki.
Vakava vuosikatsaus
Alkusyksyllä 2015 Euroopassa ja Suomessa elettiin myllertävän muutoksen aikoja. Saksan maahanmuuttovirasto oli 25. elokuuta 2015 julkaissut Twitterissä viestin, jonka mukaan Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden kohdalla Saksa ei enää soveltaisi Dublinin sopimuksen turvapaikkasääntöä. Dublin-asetuksen mukaan turvapaikanhakijan anomus olisi käsiteltävä siinä EU-maassa, johon hän ensimmäisenä saapuu. Brittilehti The Guardian arvioi vuotta myöhemmin[1] että juuri tämä viesti olisi laukaissut suuret joukot liikkeelle turvapaikan toivossa. Saksan maahanmuuttoviraston twiitin tarkoitus ei ilmeisesti ollut linjata uutta politiikkaa, vaan viraston sisäinen muistio oli vain vuotanut lehdistölle. Virasto sai osakseen painetta ja joutui tarkentamaan viestiään. Viesti alkoi elää omaa elämäänsä, synnytti vetovoimatekijän, ja loppu on historiaa. Ensimmäisenä Suomessa twiitistä uutisoi Uusi Suomi.[2]
Helsingin Sanomissa ulkomaantoimittaja Suvi Turtiainen toi esiin toisen käänteen[3], joka tapahtui viikkoa myöhemmin. Tuhansia turvapaikanhakijoita oli lähtenyt liikkeelle ja pysähtynyt Budapestin rautatieasemalle. Unkarin hallitus halusi noudattaa EU:n käytäntöjä eikä Dublinin asetuksen nojalla katsonut voivansa päästää turvapaikanhakijoita eteenpäin. Iso joukko ratkaisi asian lähtemällä kävelemään kohti Itävallan rajaa. Neljäs syyskuuta kello 20.15 Angela Merkel teki Itävallan liittokansleri Werner Faymannin kanssa päätöksen, että kävelijät on päästettävä Itävallan kautta Saksaan. Ovet ovat auki, Merkel ottaa vastaan: ”Wir schaffen das!”, tästä selvitään.
Seuraavana aamuna 5. syyskuuta pääministeri Juha Sipilä lupasi television Ykkösaamussa antaa Kempeleen-kotinsa parinkymmenen turvapaikanhakijan käyttöön, ja vahvisti lupauksensa Helsingin Sanomille[4]. Sipilä peräänkuulutti vapaaehtoisia toimia mieluummin kuin komission kaavailemaa pakkojakamista.
Asunnon lupaaminen sai kiitosta vihreiden Ville Niinistöltä mutta muuten hän moitti Sipilää. Helsingin Sanomien mukaan Niinistö katsoi Suomen jarruttavan EU:n yhteistä linjaa ja piti Dublinin sopimukseen vetoamista byrokraattisena[5].
Sana EU:n muuttuneesta suhtautumisesta Dublin-asetukseen ja viesti Suomen pääministerin asuntotarjouksesta levisi ennennäkemättömällä voimalla. Joku todella näki vaivaa ja levitti tätä tietoa ja organisoi ihmisiä liikkeelle. Todennäköisesti tiedon levittäjinä toimivat ne tahot, jotka ihmisten siirtelystä ansaitsivat. Jälkeenpäin Sipilä katui spontaanisti lausuttua lupaustaan, sillä sen julkisuus sai vahingolliset mittasuhteet. Julkisuus itse asiassa aiheutti sen, ettei Sipilän suunnittelemaa vainotun kristityn lapsiperheen majoittamista voitu edes toteuttaa yleisön aggression vuoksi. Myöhemmin Päivi Nerg kuvasi Risto Uimosen kirjoittamassa kirjassa Tulos tai ulos – Juha Sipilän myrskyisä pääministerikausi, että turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon pääsyy oli vahvasti väritetty ja organisoitu tieto Suomen turvapaikkapolitiikan löysyydestä ja nopeudesta sekä sosiaaliturvasta. Myös organisoidulla logistisella ketjulla oli Nergin mukaan oma vaikutuksensa. Yhtenä asiassa joukossa oli jonkun kerran mainittuna Juha Sipilän tarjous antaa kotinsa käyttöön.
Tuliko kaikki yllätyksenä ja puun takaa? Ei tullut. Suomen kannalta oli epäonnekasta, että hallituksen vaihdos sattui niin kriittiseen aikaan ja ongelma putosi uuden kokemattoman hallituksen käsiin. Se saattoi olla vahinko myös Euroopan kannalta. Osaava suomalaisministeri olisi saattanut pitää sen linjan, joka neuvostossa siihen saakka oli ollut enemmistönä. Päätös luopua siihenastisista käytännöistä tehtiin kaaoksessa, ja tuloksena oli lisää kaaosta. Jälkeenpäin voi väittää, että juuri Perussuomalaisten läsnäolo hallituksessa mahdollisti onnettomat tapahtumat. Aiemmin maahanmuuttokysymyksistä meteliä pitänyt Timo Soini ei korottanut ääntään. Jos he olisivat olleet oppositiossa, hallituksen olisi pitänyt pelätä äänekästä kritiikkiä heidän taholtaan. Nyt sitä ei tullut muualta kuin Kristillisdemokraattien suunnalta.
Edellinen sisäministeri Päivi Räsänen oli varoittanut asiasta jo pitkään. Muistan kuunnelleeni häntä toukokuussa Radion Ykkösaamussa[6], jolloin Räsänen arvosteli komission suunnitelmia muuttaa EU:n turvapaikkapolitiikan periaatteita turvapaikanhakijoiden pakkojakamisen suuntaan. Räsänen sanoi, että siihen asti jäsenmaiden kesken oli vallinnut hyvin selkeä linja, ettei pakkojakamiseen mentäisi: ”Koska sehän muodostaa vetovoimatekijän, jos jostakin maasta aletaan turvapaikanhakijoita jakamaan muihin maihin niin herkästi sitten siihen maahan kohdistuu vielä nykyistä kovempi paine esimerkiksi laittomaan ihmissalakuljetukseen.” Kysymyksessä on erittäin kannattava bisnes, josta kuluttajansuoja tyystin puuttuu. Räsänen korosti sen sijaan, että Suomi olisi hyvin voinut lisätä kiintiöpakolaisten määrää tuntuvasti. Tällöin olisi voitu varmistaa, että resurssit kohdennetaan paremmin.
Voi kysyä, mihin yhdessä sovittu linja hävisi. Siihenkö, että tämä asiansa hallitseva ministeri ei vaalien jälkeen enää käynyt sisäministerien kokouksessa muistuttamassa, mikä on järkevää? Paineensietokyvyn puutteeseenko? Se ei olisi ihme some-politiikan aikana – sen takia sosiaalinen media tekee politiikasta niin vaarallista. Näin kirjoitin blogiini syyskuussa 2015 otsikolla ”Jos edes puhuttaisiin oikeilla sanoilla”. Se oli monen mielestä tavatonta:
Nyt pää kylmäksi poliitikot, jotka vietätte aikaanne somessa. Jos pitkällekantavia päätöksiä tehdään sosiaalisessa mediassa kiehuneiden tunteiden pohjalta, mitäs sitten kun tunne muuttuu ja yhden totuuden hetki on ohi ja vaihtunut toiseksi totuudeksi? Teidän pitää uskaltaa ajatella pitkäjänteisesti, perustellusti, itsenäisesti ja kirkkaasti.
Nyt turvapaikkapolitiikkaamme vaivaa sumeus, käsitteitä myöten.
Sanon nyt heti alkuun, että hädänalaista ihmistä tulee auttaa. Kun minusta tuli aikoinaan nuori äiti, jotain sydämessä repesi. Kaikkien lasten kohtalot kaikkialla maailmassa alkoivat kastella tyynyjäni, kun tajusin, mikä olento lapsi on. Siitä syystä halusin töihin avustusjärjestöön, auttamaan maailman kärsiviä.
Kokemus kehitysyhteistyöjärjestössä opetti nopeasti näkemään suuren eron eri tavoissa auttaa. Humanitaarinen apu oli katastrofeissa välttämätöntä ensiapua, mutta jokainen ammattilainen tajusi, että sillä ei ratkaista mitään. Siitä ei saa tulla järjestelmää, joka ruokkii olemassaoloaan. Pitää ennaltaehkäistä ongelmia; sitä tarkoittaa korkeatasoinen kehitysyhteistyö. Ihmisiä autetaan siellä missä he ovat, ja tavalla, joka nostaa autettavan omille jaloilleen tehden avun tarpeettomaksi. Olen ollut vuosikymmenten ajan tehokkaasti auttavien järjestöjen työn kannattaja. Esimerkiksi yhteisöllinen kummilapsityö on saanut luottamukseni. Apu menee perille eikä juutu korruption tai tehottomuuden rattaisiin. Itkuni vähenivät kummasti kun tiesin, että jotain järkevää voi tehdä. Unettomuuteni tai kyyneleeni ei auta, fiksut teot auttavat. Itse nostaisin välittömästi kehy-määrärahoja mutta samalla katsoisin hyvin tarkkaan, millainen apu tehoaa.
Olen seurannut huolestuneena nyt syntyvää tilannetta pakolaiskriisin kanssa. On viimeinen hetki ratkaista ongelmia ennen kuin ne ovat ratkaisemattomia. Mielessäni on monia kysymyksiä, tajutaanko nyt, mitä on tapahtumassa. Arvostan ihmisten sydämellisyyttä ottaa vastaan turvapaikanhakijoita, mutta yhtälö on tällä hetkellä pelottava. Tilanne on synnyttänyt vetovoimatekijän, ja ruokkii toivoa väärin perustein.
Tuo ihmisvirta ei lopu ennen olot ovat tasaantuneet niin, että tänne on syntynyt sama tilanne, jota paetaan. Älypuhelinten, parantuneen liikkuvuuden ja sosiaalisen median vuoksi elämme aivan erilaista aikaa kuin ennen. Tilannetta ei voi verrata aiempiin kansainvaelluksiin tai ylipäätään mihinkään. Somessa leviävä tieto ystävällisistä vastaanottajista käynnistää miljoonien ja miljoonien ihmisten muuttoliikkeen paremman sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piiriin. Jos siihen sisältyy taustaoletus, että elämisen maksaa joku toinen, kyseessä on kestämätön väärinkäsitys.
Otan hirveän riskin kirjoittaessani tätä. Joku taatusti leimaa minut rasistiksi. Tiedän hyvin, etten ole. Yritän vain perätä hallittuja toimia, jotta ei kävisi niin, että vainoa pakenevat saavat vainoojat kannoilleen. On kysyttävä kysymyksiä, joihin päättäjien on vastattava ennen kuin on liian myöhäistä.
Yksi sellainen kysymys on, miten voimme varmistaa, ettemme ota taka-askeleita ihmisoikeuksissa? Yhteiskuntamme suojelee lasten ja naisten oikeuksia, eikä niistä voi tinkiä. Meillä ei voi muodostaa yhteisöjä, jossa vaikkapa sharia-laki nousee maamme lakia korkeammaksi. Olen itse pitänyt sylissäni lasta, joka on raiskattu uskonnollisin perustein, halannut naista, joka on saanut kuolemantuomion jumalanpilkan perusteella, tavannut naisen, joka on saanut tuomion raiskatuksi tulosta ja alaikäisen, joka on pakotettu naimisiin, kuunnellut muslimiveljeskunnan jäsentä, joka puolusti ajatusta vaimon lyömisestä kunhan sen tekee ulkoisia vaurioita aiheuttamatta.
Uskon, että olemme kaikki yksimielisiä siitä, että tämä ei saa tapahtua Suomessa. Moni on tullut Eurooppaan pakoon näitä käytäntöjä. Nyt ei saa tapahtua niin, että nämä käytännöt tulevat perässä vain siksi, että tilanne on hallitsematon ja että tilanteen kyseenlaistaminen saa ison joukon heiluttamaan rasismi-korttia. Muuten Eurooppaa ja eurooppalaisia arvoja ei ole.
Viime keväänä silloinen sisäministeri Päivi Räsänen puhui pontevasti sitä vastaan, että EU lähtisi kiintiöimään ja jakamaan turvapaikanhakijoita eri jäsenmaille. Räsänen perusteli, että yksikään jäsenmaa ei kannata ideaa. Hän sanoi, että systeemi syrjii niitä, jotka ovat hädänalaisimmassa asemassa, eli YK:n luokittelemia kiintiöpakolaisia, joiden hätä on arvioitu. Kolmanneksi se luo vetovoimatekijän, joka palkitsee turvapaikanhakijoiden ympärillä olevaa rikollista toimintaa ja räjäyttää turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun. Hän ennusti oikein.
No onko tuo ongelma? On, jos tässä tunnelmassa ja syntyneissä paineissa ei ole enää lupa toimia harkitusti.
Nyt kukaan ei yksinkertaisesti ehdi pitää huolta laillisuudesta. Kun jäsenmaat ovat alkanet rikkoa kansainvälisen oikeuden turvapaikanhakijoita koskevia periaatteita, ja kun turvapaikanhakijan kriteereistä on tingitty laillisuuden kustannuksella, on astuttu arvaamattomaan maailmaan.
Professori Timo Vihavainen totesi taannoisessa blogissaan, että on syntynyt tilanne, jossa “asyylioikeutta käytetään maahanmuuton välineenä, mikä ei tietenkään ole sen tarkoitus. Pakolaisia vastaanotettaessa ei edes yritetä sitouttaa heitä palaamaan sinne, mistä olivat lähteneet sitten kun se on turvallista. Nykyään sellaista kai pidettäisiin aivan sopimattomana. Pakolaisuus on yksinkertaisesti muuttunut siirtolaisuudeksi ja potentiaalisia tulijoita on enemmän kuin koko läntinen maailma koskaan pystyisi vastaanottamaan, vai mitä on sanottava siitä, että pelkästään Afrikan väkiluvun ennustetaan kasvavan neljään miljardiin.”
Jos meillä olisi käytössämme edes oikeat nimitykset, järkevä käytös olisi huomattavasti helpompaa. Siirtolaisia ei tule kutsua pakolaisiksi. Siirtolaisuutta ei tule tuomita, mutta meidän tulee päättää, onko meillä varaa ja onko meillä velvollisuus antaa siirtolaisille uusi kotimaa ja maksaa heidän elinkustannuksensa. Ne jotka haluavat tätä, niiden tulee maksaa se itse eikä sälyttää asiaa lastemme maksettavaksi lisävelanotolla. Pahinta on, että tästä hallitsemattomasta tilanteesta kärsivät ne oikeat pakolaiset, jotka täyttävät pakolaisuuden kriteerit ja ovat oikeutettuja suojaan. Nyt on tullut esiin esimerkiksi, että rikolliset myyvät Syyrian passeja ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet Syyriassa.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus on hyvän elämän perusta. Näkemäni auttamisenhalu herättää paljon toivoa. Muukalaista ja orpoa tulee auttaa, kärsivää armahtaa. Valtion vastuu on kuitenkin ennen muuta oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden ja laillisuuden takaaminen. On poliitikkojen tehtävä pitää huolta, ettei sitä nykytoimin murenneta. (Uusi Suomi, Iltalehti 16.9.2015)
Ja kuten arvelin, todella sain syytökset rasismista. Vihreät julistivat lehtensä päätoimittajan johdolla minun siirtyneen tuohon leiriin. Tällaisia osumia lauottiin siinä vaiheessa aika herkällä liipaisimella.
Somen paineet sai niskaansa myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka oli yllättävän hyvin tilanteen tasalla. Suurlähettiläspäivillä 25.8.2015, kun syyskuista porttien avausta ei vielä oltu edes tehty, hän totesi Euroopan vetävän puoleensa niin vainottuja kuin parempaa elämää etsiviä, ja näiden välillä olisi kyettävä tekemään ero. Uusi Suomi uutisoi asiasta otsikolla ”Hurja väläytys Niinistöltä” [7] Presidentti toivoi päättäjiltä harkintaa ja kohautti sanomalla, että Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös sellaisiakin, joilla on pahat mielessään. Niinistön mukaan asiaa ei voi kiistää vain siksi, että joku ei haluaisi sitä kuulla. Niinistö sai sosiaalisessa mediassa kritiikkiä pelottelusta, kylmyydestä ja huonosta arvojohtamisesta. Mutta jos lukee koko puheen[8] ja arvioi sitä seuranneita tapahtumia, on puhetta vaikea moittia.
Olisiko vaihtoehtoja ollut? Muutama ajatus tulee mieleen.
Sittemmin EU-maat joutuivat ottamaan taka-askeleita, ja tiukentumista on tapahtunut kautta linjan niin rajavalvonnassa kuin maastakarkoituksessa. Merkel joutui kannatuskriisiin, Faymann joutui eroamaan, Britannia sai huonosti hoidetusta kriisistä pontta Brexitiin. Meille alkoi hyvin pian selvitä, ettei valitulla strategialla apu välttämättä kohdennukaan niihin, jotka sitä olisivat eniten tarvinneet: Eurooppaan syntyi kallis ralli. Suomen Afganistanin suurlähettiläs Anne Meskanen vieraili Ylen Ykkösaamussa[9] 9.12.2015. ja tuli sanoneeksi ääneen sen, mikä Eurooppaan syntyneessä pakolaiskriisissä on vialla: EU:n antama apu ja turva ei kohdennu niihin, jotka eniten suojaa vainolta tarvitsisivat. ”Afganistanista ei suinkaan tule Suomeen ne köyhimmät ja heikoimmat, vaan pikemminkin osa hyvinkin koulutettua keskiluokkaa, jolloin tämä on vakava ongelma myöskin Afganistanille, koska hehän sitten kärsivät aivovuodosta. Tavallaan henkilöt, joiden pitäisi tehdä töitä oman maansa rakentamiseen, lähtevät puhtaasti paremman tulevaisuuden perään EU-Eurooppaan.” ”Eli elintasopakolaisiksi”, toimittaja kysyi. ”Nimenomaan”, vastasi Meskanen.
Kenenkään oikeutta tavoitella parempaa ja turvallisempaa elämää ei voi paheksua, se piirre on geeneissämme. Mutta on kokonaan eri asia, pitääkö tämä kustantaa veronmaksajien rahalla ja pitääkö siihen liittää asyylioikeus. Näin kirjoitin samana päivänä blogissani:
Koko pakolaiskeskustelun aikana minua on suuresti vaivannut se, että se on niin hermostunutta ja mustavalkoista. Asiallista kritiikkiä tehtyjä päätöksiä vastaan on vaikea esittää saamatta rasistin leimaa. Siihen haluaisin todeta, että alttius leimaamiseen ja nimittelyyn on luonteeltaan rasistista toimintaa. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, että haluan suomalaisten säilyvän myötätuntoisena ja vieraanvaraisena kansana, joka ottaa sydämellisesti vastaan hädänalaisen. Samalla käytän kansalaisen oikeuttani sanoa, että olen pettynyt päättäjiin pakolaiskriisin heikosta hoidosta ja huonosta kohdennuksesta, ja kannustan pikaisiin korjaustoimiin. Edellisen sisäministerin varoituksia olisi kannattanut kuunnella. (Uusi Suomi, Iltalehti 9.12.2015)
Olisiko edellinen sisäministeri oikeasti kyennyt toimimaan toisin? Pidän sitä mahdollisena. Räsänen totesi keväällä, ettei neuvostossa yksikään maa kannattanut ajatusta turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista toisiin jäsenmaihin. Suomen linja oli johdonmukainen, ja Suomella oli liittolaisia.
Voiko yksi ministeri vaikuttaa niin ratkaisevasti? Ainakin silloin, kun Räsänen torppasi Bulgarian ja Romanian Schengen-jäsenyyden vuonna 2013. Hän oli jäänyt yksin. Kantansa muuttaneet Saksa ja Ranska vaativat Bulgarialle ja Romanialle jäsenyyttä, ja Räsästä arvosteltiin voimakkaasti meidän poliittisessa ryhmässämme EPP:ssä, mutta myös hallituksen sisällä. Eurooppaministeri Stubb oli yrittänyt kääntää hänen päänsä, mutta Räsänen perusteli kantaansa maiden korruptioasteella, joka selkeästi vaaransi rajavalvonnan laadun. Alex oli tarjoutunut kirjoittamaan Päiville tämän virallisen lausunnon englanniksi kokousta varten. Katsellessaan lausuntoa Päivi totesi, että tässähän sanotaan asia täsmälleen päinvastoin kuin hänen kantansa on. Alex selitti, että kyse on vain EU-slangista. Hän pitää minua niin tyhmänä tai huolimattomana, etten huomaisi asiaa, tajusi Räsänen ja heitti paperin pois. Eikä kestänyt kauaa kun tilanne Euroopassa muuttui, ja kaikille alkoi käydä selväksi, että päätös oli EU:lle onnekas. Voi vain kuvitella, miten paha tilanne olisi ollut, jos myös Romania ja Bulgaria olisivat vuotaneet ulkorajoiltaan, kun Kreikkakin oli liikaa.
Tuhoammeko kulttuuriset juuremme?
Itse kannoin huolta siitä, ettei väärillä poliittisilla toimilla turhauteta sitä arvokasta auttamisen halua, joka suomalaisilla on. Kirjoitin aiheesta pitkän postauksen, tässä pieni lainaus siitä:
Edellinen blogini on saanut valtaosin kiitosta mutta muutamat ovat lukeneet viestiäni siten, että moittisin suomalaisten auttamishalua. Niin en tekisi koskaan, olen siitä päinvastoin onnellinen. Eikä sille ole edes kestävää vaihtoehtoa. Hyvyys ei mene koskaan hukkaan, se sulattaa ennakkoluulot, se on vastustamaton maailmaa muuttava voima ja elämän tarkoitus.
Viestini oli suunnattu poliitikoille, jotta nämä eivät huonosti harkituilla päätöksillä tuhoaisi ihmisten auttamishalua. On löydettävä oikeat ja todelliset keinot auttaa. Asioita ei pidä kaunistella eikä kipukohtia väistellä. Poliitikkojen vastuulla on huolehtia tilanteen hallinnasta ja resurssien viisaasta priorisoinnista sekä röyhkeiden väärinkäytösten estämisestä. Kaikkein eniten apua tarvitsevia ei pidä jättää jalkoihin tilanteessa, jossa turvapaikkapolitiikan pelisääntöjä on muutettu siinä määrin, että on syntynyt vahvimpia ja nopeimpia suosiva juoksukilpailu. Järjestelmä palkitsee nyt niitäkin, jotka tulevat jonon ohi.
–Maailma muuttuu, emmekä me voi haikailla mennyttä ja katsoa taaksepäin – ratkaisu ei löydy sieltä. Itse kaipaan sydämellisen asenteen ja rehellisen puheen yhdistelmää. Hymistelyyn en usko mutta hyväntekemiseen aina. (Iltalehti, Uusi Suomi 20.9.2015)
Kannoin huolta siitä, ettemme kulttuurien kohdatessa luovuttaisi pois sitä arvokasta, mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa Euroopassa saavuttaneet. Syy huoleeni oli perusteltu ja perustui kokemuksiini ihmisoikeustyössä. Olisi katastrofi, jos Eurooppa ottaisi taka-askelia esimerkiksi naisten tai lasten oikeuksissa. Me emme saa taipua Suomessa siihen, että täällä on yhteisöjä, joissa ns. kunniaväkivalta kaventaa tyttöjen oikeuksia – vaikka se on jo arkipäivää. Kirjoituksessani Kun valot sammuvat purin tätä alakuloa:
Viime aikoina olen onnitellut itseäni siitä, ettei kannanottaminen ole varsinainen ammattini. En ole poliitikko enkä pääkirjoitustoimittaja, eikä minun ole tarvinnut altistua sille vaaralle, että alan tuottaa mielipiteitä ilman näkemystä – vain siksi että työ niin vaatii. Olen pelännyt mahdollisuutta, että menisin pahasti metsään ja veisin sinne mukanani koko joukon muita.
— Olen katsellut Eurooppaa haikeana. Tuntuu kuin valoja sammuteltaisiin eri puolilta, yksi kerrallaan. Se mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa saavuttaneet, annetaan niin helposti vähin äänin pois törmätessämme toisenlaisiin arvoihin.
Eurooppaan tulijoille on tehtävä selväksi: meidän lakimme ei hyväksy naisten lyömistä, ei homojen sortamista, ei lapsimorsiamia eli lasten seksiorjuutta, ei uskontoa vaihtaneen ihmisen tappamista tai omaisuudenriistoa. Lakimme ei salli vapaudenriistoa tai silpomista. Meillä ei saa raiskata vähemmistöuskonnon edustajaa, meillä ei saa tuomita raiskattua viettelystä ja tuomita häntä siitä kuolemaan. Nämä kaikki Koraaniin perustuva sharia mahdollistaa.
Olen saanut vastaani väitteitä, että enkö tajua, että kaikkea pahaa tapahtuu myös meidän kulttuurissamme. Kyllä tajuan. Ihminen kykenee pahuuteen ja julmuuteen missä vain. Mutta siinä on valtava ero, salliiko käytössä oleva laki tuon julmuuden. Olennaista on, kenen puolelle laki ja oikeus asettuu.
Jokin aika sitten Husu Hussein kiitteli blogissaan, että Suomi on maailman islamilaisin valtio, koska se toteuttaa islamin arvoja. Hän myönsi, että samaan aikaan monet muslimimaat eivät sitä tee – mutta tästä ei hänen mukaansa pitäisi syyttää islamia vaan muslimeita. Husu Husseinin logiikassa on se hankaluus, ettei ihmisoikeuksia turvaavia muslimimaita ole yhtäkään. Kukaan vainoa pakeneva ei odota saavansa apua vaurailtakaan muslimimailta.
Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Suosittelen kuuntelemaan Ylen Horisontti-ohjelmaa, jossa Lähi-itään erikoistunut konfliktintutkija Alan Salehzadeh kuvaa poliittisen islamin ongelmallisuutta. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.
Mitä me voimme tehdä? Emme voi sulkea rajojamme hätää kärsiviltä. On tärkeää muistaa, että monet pakolaisista ja turvapaikanhakijoista ovat saaneet tarpeekseen poliittisesta islamista. Jos me emme osoita rakkautta ja myötätuntoa, sanomme ei sille keskeiselle arvolle, joka pitää yhteiskuntaamme koossa.
Rakkauden ei tarvitse kuitenkaan olla naiivia. Velvollisuutemme on estää yhteiskunnallemme vihamielisen aineksen saapuminen. Tällä hetkellä on niin, että turvapaikanhakijat eivät joudu kirjoittamaan minkäänlaisia sitoumuksia. Olen miettinyt samaa kuin professori Timo Vihavainen, joka esitti aiheellisen huomion blogissaan. Hän kysyi, miksei vaadittaisi valaa, jossa jonkin riittävän pyhän asian nimessä kirottaisiin sellaiset uskontulkinnat, jotka hyväksyvät ihmisen tappamisen uskonnollisista syistä, ja jossa sitouduttaisiin kunnioittamaan maan lakeja. “Muussa tapauksessa, tai mikäli rikkomuksia havaitaan, välitön karkotus ja lasku jo saaduista palveluista, korot mukaan lukien kulloistakin tasoa vastaavasti. Itse asiassa epärehellisyydestä olisi määrättävä myös riittävän suuri uhkasakko ja koron korotus.”
Valoja voidaan toki aina rikkoa, mutta silloin on ainakin tehty selväksi, mikä maassamme on mahdollista, mikä ei, ja turvapaikkastatuksen saadessaan voidaan edellyttää, että tulija on siihen kunniansa kautta sitoutunut. Tämä olisi vainoa paenneiden turvapaikanhakijoiden ehdoton intressi. Kenenkään ei siitä pitäisi pillastua.
Paljon vainottuja tavanneena, konfliktien parissa työskennelleenä ja filosofinkoulutuksen saaneena tarjoan toki osaamistani valan sisällön laatimiseen, samoin kuin turvapaikanhakijoille suunnatun yhteiskuntaopin ja etiikan kurssin suunnitteluun ja toteutukseen.
Kymmenen vuotta sitten pohdiskelin kolumnissani maahanmuuttopolitiikan ongelmia eurooppalaisesta näkökulmasta. Viittasin filosofi Sirkku Hellsteniin, joka pahoitteli tärkeässä teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole asiaankuuluvaa puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola totesi saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden. (Iltalehti, Uusi Suomi 25.11.2015)
Mitä pitää tehdä?
Meillä ei olisi mitään hätää, jos maailma olisi sellainen paikka kuin vasemmistopoliitikot tai kirkonmiehet yleensä uskovat, rajaton resurssipankki ja ehtymätön runsaudensarvi. Korkea pohjoismainen sosiaaliturva ei ole kuitenkaan mahdollinen, ellei se perustu ideaan, jossa osallistujat kollektiivisesti myös maksavat sen. Kun resurssien rajallisuus on ankea tosiasia, siitä seuraa, että on tehtävä valintoja. On katsottava, suuntautuvatko niukat resurssit niille, jotka tarvitsevat apua eniten. On käsitettävä, ettei valtion ensisijainen tehtävä ole rakastaa – vaikka se onkin kaikkien meidän ihmisten ensisijainen tehtävä. Valtion tehtävä on suojella rauhaa, pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta sekä huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Pakolaiskriisi järkytti monien käsitystä siitä, mikä on oikeudenmukaista ja kohtuullista.
Ensinnäkin pitää tietää mistä puhumme: humanitaarisen maahanmuuton (turvapaikanhakijat, pakolaiset) ja työperäisen maahanmuuton (siirtolaiset) välillä on osattava tehdä ero. Työperäistä maahanmuuttoa tulee edesauttaa ja rakentaa kestävälle pohjalle, eikä se voi perustua yhteiskunnan tukien varaan.
Nykymalli, jossa turvapaikkaa voi hakea vasta maan rajojen sisäpuolella, tulee kalliiksi sekä turvapaikanhakijalle että vastaanottavalle maalle. Systeemi luo lähinnä markkinat ihmissalakuljetukselle ja vaatii lähtijältä sekä hyvää fyysistä kuntoa että paljon rahaa. Järjestelmä ei suosi niitä, jotka ovat hädänalaisimmassa asemassa. Vaikka aluksi kauhisteltiin sitä, että Euroopan ulkopuolella olisi tällaisia pakolaiskeskuksia, nyt ajatuksessa nähdään myös hyviä puolia: samalla rahalla saataisiin paljon enemmän aikaan, todellinen avuntarve selvitettäisiin, samoin pakolaisten henkilöllisyys ja turvallisuustilanne. Se saattaa olla paras tapa estää pettymykset ja turhautumiset puolin ja toisin.
Viime aikoina esiin nostetut pakkopalautukset ovat osa tätä turhautumista. Ihmiskaupan uhreja ja turvapaikanhakijan haavoittuvuutta ei ole asiallisesti tunnistettu. On esimerkiksi kohtuutonta, että Suomi on palauttanut kristityksi kääntyneitä, jotka ovat kiistattomassa kuolemanvaarassa. On myös turhauttavaa, että juuri sellaisia, jotka ovat nähneet vakavaa vaivaa kielen ja ammatin oppimisessa, on käännytetty.
Kuluneiden neljän vuoden aikana asenteet Suomessa ovat koventuneet. Luulen, että kävi juuri niin kuin pelkäsin: moni auttamishaluinen pettyi ja turhautui, koska koki, ettei apu kohdistunutkaan kaikkein hädänalaisimpiin vaan nopeimpiin. Yritin toistamiseen korostaa sitä, että kritiikkini kohde oli harjoitettu huono politiikka, eivät ihmiset eivätkä turvapaikanhakijat.
Mutta miten vaikeaa on saada oma viesti välitetyksi. Yritin uudelleen ja uudelleen tehdä eron koneiston ja ihmisen välillä. Minun näkyvä kritiikkini – ja totta kai olin tietoinen siitä, että Kokoomuksen entisenä varapuheenjohtajana ja pitkäaikaisena europarlamentaarikkona kritiikkini hallituksen linjaa kohtaan oli näkyvää – kohdistui politiikkaan ja poliittiseen osaamattomuuteen, paineensietokyvyn puutteeseen ja tiettyyn naiiviuteen, ei ihmisiin. Se ei todellakaan kohdistunut turvapaikanhakijoihin. Sydäntäni särki ne suomalaisjoukot, jotka menivät rajalle uhoamaan tulijoita vastaan tai häiriköimään vastaanottokeskuksiin. Heidän olisi pitänyt seistä eduskuntatalon ja valtioneuvoston edessä, ei haavoittamassa ja loukkaamassa turvapaikanhakijoita.
Oliko se liian vaikeaa? Onko aikamme jo liian polarisoitunut, ettei saa läpi viestiä, jolla on kaksi puolta? Ihmisenä ole ystävällinen ja vieraanvarainen. Armahda hädänalaista ja köyhää, niin sinua armahdetaan. Ota riski ja rakenna siltoja ja ymmärrystä. Kutsu muukalainen kotiisi ja seurakuntaasi. Ei ennakkoluuloille missään maailmassa ole mitään muuta vastalääkettä kuin kasvotusten kohtaaminen ja maailman katsominen toisen silmin. Samaan aikaan ole kansalaisena kriittinen: vaadi poliitikoilta parempaa politiikkaa, jossa ei olla naiiveja vaan varmistetaan, että apu kohdentuu niihin, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat. Itse haluan uskoa, että hyvä ihmisyys ja kansalaisuus ovat saman kolikon eri puolia. Jos nimittäin luottamus politiikkaan katoaa, ihmisten sydämellisyys ottaa taka-askeleita. Se on nyt Euroopassa nähty.
Jos ajattelen tulevaisuutta, voin todeta itsekin, että maali on liikkunut. Ehkä nyt ei tarvitse kantaa huolta, että vuoden 2015 tapahtumat sellaisinaan toistuvat. Poliitikot eivät ole enää niin naiiveja. Mutta nyt pitää todella kantaa huolta, ettei Euroopassa ala kasvaa sellainen rasistinen nationalismi, jota viha ruokkii. Sen yhteiskunnallinen hinta on mittaamaton.
Sydän kaunis, lämmin?
Elokuussa 2017 tapahtui sitten se, mitä olimme pelänneet: Suomessa tehtiin ensimmäinen jihadistinen terrori-isku. Tekijä oli kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut marokkolainen nuori mies, joka oli tullut maahan väärennetyllä identiteetillä esiintyen palestiinalaisena. Veitsellä tehdyn iskun kohteeksi joutui kymmenen ihmistä, joista kaksi kuoli.
Koska olin kirjoittanut aihepiiristä kriittisiä tekstejä, moni oletti, että Korholalta tulisi ”Mitä minä sanoin” -päivitys. Olin Meilahden sairaalassa sytostaattihoitoja seuranneessa keuhkokuumeessa, kun kirjoitin lyhyen postauksen otsikolla ”Älä veda vääriä johtopäätöksiä”. Se yllätti monet.
Vilkaisin someen ja olin oksentaa siellä vellovan vihan ja kostonhalun määrää.
Jos kuulut niihin suomalaisiin, jotka Turun tapahtumien takia puuskahtaa, että nyt riitti ja tähän loppui suvaitsevaisuus, mieti tarkkaan, mihin harmisi kohdennat, ja mitä siitä seuraa.
Älä kohdenna sitä sivulliseen maahanmuuttajaan.
Silloin toimit juuri niin kuin jihadisti tahtoo. Teet Suomestamme sen hornankattilan, jota hän mielessään keittelee.
Euroopassa tehdyt terrori-iskut iskevät pahiten muslimien maltilliseen enemmistöön, joka ei tahdo mitään sen kummempaa kuin rauhallista ja hyvää elämää. Jos nämä ihmiset joutuvat syrjinnän, ennakkoluulojen ja vihapurkausten kohteeksi, juuri se on omiaan radikalisoimaan heitä jihadismin tielle.
Hymyile, ole ystävällinen, katso kohti, voita pelko rakkaudella. Täysin huolimatta siitä, mitä ajattelet maahanmuuttopolitiikastamme, ja vaikka vastustaisit maahanmuuttoa ylipäätään, älä tee sitä virhepäätelmää, että olisit vihainen tänne tulleelle ihmiselle.
Voit olla vihainen huonolle politiikalle. Niin minäkin olen, ja ottanut aiheeseen monesti kantaa. Mutta se on kokonaan eri asia, ja vaatii erillisen, asiallisen pohdinnan. Mitään helppoja vastauksia siihenkään ei ole. Jos äänestät valtaan ennakkoluuloja ruokkivat pelonlietsojat, jihadistit pääsevät astetta lähemmäksi tavoitettaan.
Kaiken tämän kauheuden keskellä oli siunaus se, että näimme raakuuden lisäksi uhrautuvaa rakkautta ja halua puolustaa vaarassa olevaa. Nämä itsensä alttiiksi antaneet eivät hekään olleet kantasuomalaisia. Antakoon se meille halua toimia yhdessä hyvän ja turvallisen yhteiskunnan eteen. Ihmiskunnan historiassa rakkaus on aina voittanut vihan. Vihan voitot ovat hetkellisiä.
Syvän kansallisen surun keskellä nähtiin myös kansallisen ylpeyden aihe. Toivottavasti Turun tapahtumien tärkeimmäksi kansainväliseksi uutiseksi nousee poliisimme ensipartion nopeus taltuttaa rikollinen ja pelastustoimen tehokkuus.
Pidetään Suomi turvallisena ja myötätuntoisena maana. (Iltalehti, Uusi Suomi, 19.8.2017)
Täytyy sanoa, että jotain uutta avautui silloin tietoisuuteeni suomalaisesta vastakkainasettelusta. Sain blogistani paljon kiitosta, mutta ensimmäisen kerran elämässäni sain sellaisen lokavyöryn, jota en osannut edes kuvitella. Kiroilu, sadattelu, huorittelu oli jotain, mitä tuijotin hölmistyneenä korkeassa kuumeessa. Olin kai kuvitellut kansamme lukutaidosta hieman enemmän. Enhän minä puolustellut kaverin tekoa millään lailla, minä yritin vain muistuttaa, että kymmenet tuhannet muut ulkomaalaiset eivät sitä tekoa tehneet.
Tajusin kiusallisen asian. Olin saanut molempien leirien vihat niskaani vuorotellen. Ensin olin rasisti, jota sai pilkata Twitterissä vapaasti, sitten suvakkihuora, joka sai kasan lokaa toiselta suunnalta. Todennäköisesti kummankaan leirin ”henkiset johtajat” eivät aavista, miten rumaa heidän omien kannattajiensa käytös on. Olin saanut vuosien saatossa ison annoksen vihervasemmiston ilkeydestä, jossa heilutellaan ahkerasti leimakirvestä, maalitetaan ja valehdellaan vaivatta, jos se palvelee asiaa. Nyt näin myös toisen puolen. Nämä mielipidejohtajat oikealla ja vasemmalla saattavat tavallaan olla viattomassa hyvässä uskossa ja kuvitella, että vain vastapuoli turvautuu likaisiin keinoihin. Ehkeivät esimerkiksi Laura Huhtasaari tai Jussi Halla-aho ole koskaan saanut näytettä siitä karkeudesta ja rumuudesta, johon heidän kannattajansa kykenevät. Ja sama saattaa koskea Ville Niinistöä ja Li Anderssonia. Tämä on totisesti ilkeä ongelma.
Minua liikuttaa suuresti Eino Leinon runo Legenda. Kun luen sitä, tunteeni on kahtalainen: olen ylpeä tästä rehellisestä vaatimattomasta kansasta, jonka sydän on kultaa. Samaan aikaan kysyn, onko siitä tullut legendaa. Sanokaa, että ei.
Legenda
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi,
niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar’ alkoi tälleen:
»Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik’ kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!»
Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
»Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.»
Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
ja vainiolta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel’ liikkuis Herran hymy vetten päällä.
[1] https://www.theguardian.com/world/2016/aug/25/it-took-on-a-life-of-its-own-how-rogue-tweet-led-syrians-to-germany
[2] https://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/202405-turvapaikkakriisi-yksi-lause-muutti-historian-2582015-vahvisti-dublin-huhun
[3] https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002918228.html
[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000002850318.html
[5] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000002850328.html
[6] https://areena.yle.fi/1-2716719
[7] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/105935-turvapaikanhakijat-presidentti-sauli-niinistolta-hurja-valaytys
[8] https://www.presidentti.fi/puheet/tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-puhe-suurlahettilaspaivilla-eduskunnan-pikkuparlamentissa-25-8-2015/
[9] https://areena.yle.fi/1-3090635
